Miksi me olemme kusessa? Osa 3: Parlamentarismista puuttuu sulake

Eduskunta on hajotettu seitsemän kertaa Suomen itsenäisyyden aikana. Viimeksi näin kävi vuonna 1975, kun presidentti Kekkonen kyllästyi hallituspuolueiden riitelyyn.

Parlamentin hajottaminen kuuluu länsimaisen demokratian keinovalikoimaan. Suomessa eduskunnan hajottamisesta on kuitenkin tehty hyvin vaikeaa. Vuosituhannen vaihteessa sorvatun uuden perustuslain mukaan presidentti voi lähettää kansanedustajat takaisin vaalikentille vain pääministerin perustellusta aloitteesta ja eduskuntaryhmiä kuultuaan.

Hajottaminen on tämän takia hyvin epätodennäköistä, lähes mahdotonta. Parlamentti tulisi hajottaa silloin, kun parlamentarismi ei toimi tai päätöksiä ei synny. Pääministeri on silloin mitä suurimassa määrin itse osa ongelmaa. Ehdottaako poliittisen järjestelmän ylimmällä pallilla istuva pääministeri, että hänen oma työnsä loppuu? Ei ehdota. Jos pääministeri väsyy, saman puolueen toinen mies tai nainen ottaa hänen paikkansa.

Parlamentarismilta puuttuu sulake. Politiikan ylikuumenemisen estämiseen ei ole mekanismia. Jos demokratia menettää toimintakykynsä, se jää perustuslain vangiksi seuraaviin vaaleihin saakka.

Päätöstä perusteltiin aikoinaan presidentin valtaoikeuksien rajoittamisella. Ratkaisu oli eduskunnalle mieluinen myös siksi, että samalla kansanedustajat tulivat suojelleeksi myös omia työpaikkojaan. Kukapa hyvästä duunista luopuisi, jos sen voi omalla päätöksellään myös pitää?

Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää mutta Suomelle väärin. Kansanedustajista on tullut kansan palkkaamia työntekijöitä sen sijaan että he olisivat kansan edustajia.  Heitä pitää palkita tärkeästä kansanedustamisesta eikä päivätyöstä. Nyt he ovat säätäneet peruslakiin työpaikan ja vieläpä itselleen erinomaisen työsuhdeturvan. Politiikasta on tullut ura, asema ja etujen keräämisprojekti.

Todellinen kansan edustaja asettaa kansan edun oman etunsa edelle. Suomalaiset parlamentaarikot edustavat kuitenkin ensi sijassa itseään ja ajavat etenkin omaa asiaansa.

2000-luvulla, uuden perustuslain aikana, suomalaisen demokratian toimintakyky on heikentynyt eikä parantunut.

Tarvitaan joku, joka pystyy panemaan pelin poikki pattitilanteessa. Tarvitaan virtapiikistä laukeava sulake, ettei talo pala. Eduskunnan hajottamisesta pitää tehdä helpompaa kuin se nyt on.  Tasavallan presidentille tulisi palauttaa  tämä oikeus. 

Miksi me olemme kusessa? Osa 2: Media repii eikä rakenna

Suomen kansa näytti mediassa jakautuvan vuonna 2015 kahteen joukkoon, menestyjiin ja luusereihin. Henkistä ilmastoa ei voi kehua raikkaaksi. Julkinen keskustelu on  kauniisti sanottuna väsynyttä ja (hienosti sanottuna) ääripäihin polarisoitunutta.

Monet konkarit pohtivat pienessä piirissä median roolia ristiriitojen voimistajana mutta hyvin harvat sanovat ajatuksensa ääneen. Tiedostetaan että aiheesta pitäisi puhua, mutta seurauksia pelätään. Toimittajien kanssa kannattaa olla väleissä.

Mediatoimialan suuri murros vaikeuttaa ongelmien ratkaisua.

Kaupallinen media yrittää pitää kiinni lukijoistaan hinnalla millä hyvänsä, etsii konflikteja tai kehittelee niitä vähäisistäkin aineksista. Mediaa vaivaa klikkihimo ja siksi kylähullujen on helpompi saada palstatilaa ja ruutuaikaa kuin kymmenen vuotta sitten. Maltilliset, tasapainoa ja rauhaa rakentavat kommentit eivät ylitä uutiskynnyksiä mutta repivät ja liioittelevat ilmaisut tekevät sen vaivatta.

Olen kuullut, että monia toimittajia tällainen meno hävettää. Eettisesti vahvimmille journalisteille työ on paikoitellen kärsimystä.

Tarkoitukseni ei ole syyllistää medioita. Ne tekevät parhaansa ja toimivat omalla logiikallaan. Jos joku media päättää olla tekemättä repiviä juttuja, kilpaileva media tekee ne ja kerää lukijat.

Toinen haaste on YLE.

YLEn toimitus ei ole ainoastaan tyytynyt tarkkailemaan keskustelua vaan siitä on tullut pikku hiljaa sen osapuoli. En varmasti ole ainoa joka ajattelee, että yleläisten ydin on vihervasemmistolainen. Toimittajat näyttävät tekevän työtä ison valtion puolesta.

En usko, että kyseessä on ollut tietoinen linja, josta on palaverissa päätetetty tai josta päätoimittaja määrännyt. Sitä ei ole tarvinnut tehdä. Journalistinen linja lipeää hiljaa ja pienin askelin, jos asiaan ei kiinnitetä tietoisesti huomiota.

Suomen ongelma on liian iso valtio. Toimittajat puolustavat isoa valtiota, koska samalla he puolustavat liian isoa YLEä ja omaa työpaikkaansa. Jos iso valtio romahtaa, myös YLEn kolossi romahtaa. 

Miksi me olemme kusessa? Osa 1: Neliökilometrin harha

Olen kysynyt viime aikoina useilta ihmisiltä, miksi Suomi on ajautuneet yhteen itsenäisyyden ajan vaikeimmista tilanteistaan. Oireiden osoittelu on helppoa mutta itse taudista näkee harvoin hyviä diagnooseja. Ei tarvita tohtorin tutkintoa sen ymmärtämiseen, että Suomi on Euroopan uusin sairas mies.

Hämmästyttävää kyllä, maastamme löytyy väkeä, joka ei näe edes sitä. Oppipoikadosentteja ei tarvitse syyllistää, koska heidän oppi-isäprofessorinsa ovat myös pihalla. He tarvitsevat apua. Jotta voimme heitä auttaa, meidän täytyy selvittää heidän heikentyneen näkönsä syy.

Talouden tilannekuva ei ole koskaan täysin yksiselitteinen. Suomalaista todellisuutta vääristää tällä hetkellä ainakin kolme merkittävää asiaa: neliökilometrin harha, helppo raha ja kuuma pörssi.

Neliökilometrin harhalla tarkoitan Helsingin keskustaa. Kävelin siellä marraskuussa muutaman tunnin ajan ja tein havaintoja. Ydinkeskustassa liikkuvat ihmiset voivat hyvin, pukeutuvat tyylikkäästi ja syövät hyvin.  Uusia ravintoloita perustetaan ja hotelleihin investoidaan, koska tuolla neliökilometrin alueella viihtyvät ulkomaiset turistit. Siellä pyörivät myös monet mielipidevaikuttajat, kansanedustajat ja median edustajat joilla on yhä paljon vaikutusvaltaa siihen, miten ihmiset ajattelevat.

Muilla Suomen neliökilometreillä tilanne on toinen. Valtaosalla menee suorastaan surkeasti. 1990-luvun alun lamassa myös Helsingin keskustan tilanne oli kammottava. Ravintolat lopettivat toiminsa, galleristit sulkivat ovet eikä ihmisiä juuri tullut vastaan. Kriisi oli käsin kosketeltavissa.

Toinen harha muodostuu rahoitusmarkkinoiden liian hyvästä toiminnasta ja rahan määrästä. Keskuspankkien puskiessa rahaa markkinoille Suomi tulee saamaan halpaa rahaa vielä paljon ja pitkään, vaikka päihtyneelle ja harhaiselle potilaalle ei pitäisi antaa ollenkaan rahaa.

Korkotaso on niin matala, ettei se pakota muutokseen. Toisin oli 90-luvun alun suuressa lamassa. Valtion kirstu oli tyhjä ja rahaa kerättiin jopa valtion yhtiöiden ja liikelaitosten tileiltä palkkojen maksuun. Ulkomailta ei rahaa saatu.

Kolmantena tulee pörssin korkea arvostutaso. Pörssiä hallitsevat Koneen kaltaiset monitoimipaikkaiset supertähdet, joiden menestyksellä ei ole juuri minkäänlaista yhteyttä Suomen menestykseen. Monet selittävät silti, ettei Suomen tarvitse tehdä muutoksia, koska suomalaisilla yrityksillä menee hyvin. Pörssillä meneekin hyvin – jos emme huomioi kotimarkkinayrityksiä ja Venäjälläkin sortuneita Stockmannin kaltaisia entisiä tähtiä.

Harhaiseen käsitykseen on helppo langeta, kun poimii tilannekuvasta vain omia uskomuksia tukevat havainnot.

Harhoista on myös helppo vapautua, jos haluaa rehellisyyden avulla. Suuri osa ei kuitenkaan halua vaan uskoo siihen, mihin on aina ennenkin uskonut. 

Minäkin demari

Joulun alla on hyvä hidastaa perimmäisten kysymysten äärelle. Tein niin ja myönsin, että olen demari. Lompakkoni ei ehkä ole demarin lompakko mutta sydämeni on demarin sydän. Ajattelunikin punertaa.

Sinäkin olet demari. Kaikki suomalaiset ovat pohjimmiltaan demareita.

Aito oikea demari ymmärtää, että sosiaalidemokraattista aatetta tarvitaan hillittömyyteen taipuvaisen kapitalismin vastavoimaksi.

Todellinen demari kannattaa Ranskan suuren vallankumouksen ikuisen upeita arvoja: vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Demari on ajassa kiinni, arvostaa tasapainoa työn antajan ja tekijän välillä ja tunnustaa, että molemmat tarvitsevat toisiaan. Kummankaan etu ei ole, että toinen kyllästyy suhteeseen.

Länsimaisilla demokratioilla on mennyt lujaa, kun vastuuntuntoiset demarit ovat johtaneet niitä. Gerhard Schröder, Tony Blair, Liisa Jaakonsaari ja Paavo Lipponen ovat kaikki olleet valtiomiehiä, jota porvariston jyrkinkin siipi on voinut arvostaa.

Ikävä kyllä Suomella ei ole ollut demarionnea pitkiin aikoihin. Koko maa on sekaisin yhden puolueen harhailun takia. Valtionhoitajapuolueesta on tullut vaivainen hoitajavaltionpuolue.

Ongelmana on, että Suomen demareista on tullut poliittista peliä rakastavia juonittelijoita. Arvomaailmaltaan he ovat lähes kommunisteja. Vihreätkin ovat  muutamaa poikkeusta lukuunottamatta äärivasemmalla.

Vasemmistolaisen populismin suurmestarit johdattelevat kansaa sellaiseen ajatteluun, jonka mukaan valtakunnan vaivat ratkeavat, kun yritteliäiden ihmisten ylijäämät siirretään vähemmän yritteliäille. Julkinen sektori pidetään maailmanennätystasolla. Työnantajilta otetaan luulot pois lakkoilemalla.

Suomi aloittelee nyt jo viidettä peräkkäistä kurjuuden vuotta. SDP:n ja vihreiden terävimmät aivot ymmärtävät, että tämä on vaarallinen tie.

Aidot demarit tietävät, että viime viikkojen gallup-menestys perustuu kansan pahaan oloon johon he ovat itsekin osallisia, eivätkä siksi viitsi tuuletella siitä.  Muutakin pitäisi osata sanoa kuin aina ei. Ay-liikkeen torjuntavoitot taittuvat turmioksi, jos työnantajilta loppuu sekä luottamus että virta. Etelärannan energiataso on pudonnut jo huolestuttavan alas.

Suomalaisten arvopohja on paljon, paljon yhtenäisempi kuin kuvittelemme. Näkemyksemme ovat lähempänä toisiaan kuin tunnustamme. Kaikki suomalaiset ovat demareita, jos heitä katselee Floridan tai Singaporen maisemista käsin.

Nyt tarvitaan vain ihminen, joka sanoo tämän tosiasian ääneen, osoittaa johtajuutta ja ryhtyy kantamaan vastuuta.

Vuoden 2015 jälkipuoliskolle johtajuutta toi STTK:n puheenjohtaja Antti Palola, joka kyllästyi ay-liikkeen neliraajajarrutukseen ja kärräsi taistelukentälle kasan jäitä.

Entisen merikapteenin puheista näkee, että hän on tosi demari eikä pikavoittoja tavoitteleva populistipeluri. Optimistina ennustan, että Palola kutsutaan muutamien vuosien kuluttua SDP:n puheenjohtajaksi – sen jälkeen kun hän on auttanut ay-liikettä auttamaan itseään.

Suomen ongelmat eivät ole edelleenkään niin vaikeita, etteikö demari voisi niitä ratkaista. Eettisesti vahvalla ja tasapainoista kehitystä tavoittelevalla maltillisella sosiaalidemokratialla voi olla valoisakin tulevaisuus edessään, kun rehelliset toverit tarttuvat aatteeseen ja ravistelevat siitä pölyt pois.

Joku lukijoista saattaa epäillä puheitani sarkasmiksi mutta turhaan epäilee. Jos ette siltikään usko minua, niin uskokaa edes SDP:tä joka pyysi minua ehdokkaakseen viime kevään eduskuntavaaleihin! 

Suomi-neito pyörtyy, hakekaa sokeria

Katsokaa hyvät ihmiset Suomea. Kansallisromanttisten kuvien vaalea neito täyttää 98 vuotta. Kuunnelkaa, kuinka kauniisti päättäjät puhuvat yhteisestä tarinastamme linnan juhlilla ja miettikää, millainen ristiriita illuusioiden ja todellisuuden välille on revennyt.

Suomi on rikki. Suomi ei toimi.

Suomalaiset ovat vajonneet mielentilaan, jota kutsun aggressiiviseksi apatiaksi. Suuri osa porukasta on jäykistynyt odottelemaan parempia aikoja ja reagoi voimakkaasti vähäisiinkin muutospaineisiin. Synkkä kiukku leviää ja tarttuu kuin musta surma.

Raikkaasta Suomi-neidosta ei ole enää juuri tuoksuakaan jäljellä. Hän seisoo yksin pimeällä päätepysäkillä ja näyttää epäsiistiltä laitapuolen kulkijalta. Taakse ovat jääneet ne hienot vuodet, jolloin hän teki reippaasti töitä, koulutti lapsensa paremmin kuin kukaan, nosti hyvinvointinsa ennätysvauhtia maailman huipulle. Muut juoksevat hänen ohitseen, tulevatpa he sitten idästä ja lännestä.

Pääministeri Sipilä on kertonut, että hallitus ottaa ohjakset uudelleen käsiinsä. Sipilä uskoo edelleen, että demokraattisesti valittu hallitus johtaa maata eikä AKT:n äijien mafia.

Tulossa on lakien sarja, joihin on ihan turha liittää pakko-etuliitettä, sillä vapaaehtoisesti noudatettavia lakeja ei ole olemassakaan. Sairauskarenssia, lomarahoja ja lomia leikataan. Pakettiin pitää kuulua myös yleissitovuuden poistaminen ja laki paikallisesta sopimisesta.

***

Julkisuudessa on pitkään esitetty, että Suomen politiikka on kurjistavaa politiikkaa. Olen itse yhä enemmän samaa mieltä.

Leikkaukset laskevat kansantuotetta, eikä kasvua ruokkivaa dynamiikkaa synny, kun rakennemuutokset ovat juuttuneet vahvojen eturyhmien jarrutukseen.

Elvytyksessä on ilman muuta järkeä, kun potilas tekee kuolemaa. Potilas ei saa menehtyä operaatioon, jossa häntä korjataan. Myös toipumiseen pitää varata aikaa.

Näiden syiden vuoksi Suomen pitää aloittaa nyt raskaan sarjan elvytys, joka kiihdyttää tilapäisesti velkaantumista. Elvytystä ei saa kuitenkaan haaskata mädäntyneiden julkisen sektorin rakenteiden ylläpitämiseen niin kuin vasemmisto ja muutamat ongelmia vähättelevät professorit haluavat.

Tehokkain keino elvytykseen on antaa rahaa ja positiivisia kannustimia kansalle. Tarkoitan massiivista ansiotuloveron ja yhteisöveron alennusta, jonka tärkein perustelu on tämä:

Veroale tarvitaan voitelemaan välttämättömien rakenteita muokkaavien ja kustannustasoa leikkaavien lakien läpimenoa. Massiivinen tarkoittaa miljardeja eikä miljoonia. Voitelu tarkoittaa sitä, että kaikille jää enemmän rahaa käteen joka kuukausi. Kaikkien pitää voittaa, jotta paketti voidaan saada aikaiseksi.

***

Tämä maa ei herää apatiastaan varovaisella hieromisella. Vuoden 2016 veroalesta pitäisi siksi tehdä historiallisen suuri.

Aloitetaan ansiotuloveroista. Niitä pitäisi leikata viidenneksellä kaikissa tuloluokissa.

Tämä saattaa tuntua radikaalilta linjaukselta, mutta tarkoittaa käytännössä sitä, että suomalaisen keskiluokan verorasitus laskee eurooppalaiselle tasolle. Kansa saa käyttöönsä viisi miljardia euroa enemmän rahaa vuodessa. Taloutta elvyttävä ja työllistävä vaikutus alkaa välittömästi.

Veroalen toinen tärkeä komponentti on yhteisövero, joka pitäisi laskea 20 prosentista 13 prosenttiin.

Yhteisövero on taloudellisen aktiviteetin kannalta kaikkein haitallisin vero.

Pienempi yhteisövero ohjaa monikansalliset yritykset maksamaan veronsa Suomeen ja toimii erinomaisina kannustimena yrittäjille. He palkkaavat ahneuksissaan lisää työntekijöitä voittoa tekemään. Sen pitäisi olla hyvä juttu niin valtiontaloudelle kuin työtä vailla oleville työttömillekin.

Jos nämä toimet eivät riitä kansan ja yritysten luottamuksen palauttamiseksi, niin sitten voidaan vetää ruksit koko Suomen päälle.

Viimeinen sammuttaa valot myös kätilöiltä. Jos Suomi ei saa korjattua kurssiaan, luottoluokittajat kääntävät peukalonsa alas. Lopulta rahan hinta muuttuu sietämättömän korkeaksi. Silloin edessä ovat 10-30 prosentin palkanalennukset ja massiiviset irtisanomiset julkiselle sektorille.

Tällaista katastrofia on vaikea uskoa mahdolliseksi, mutta Espanjassa ja Kreikassa tämä on jo arkea. Jos kreikkalaiset voisivat kääntää kelloa takaisin ja suostua 5 prosentin leikkauksiin välttääkseen 30 prosentin palkka-alen ja valtavan työttömyyden, he tekisivät sen varmasti.

Me olemme nyt siinä pisteessä, jossa kreikkalaiset haluaisivat olla. Suomi on itsenäinen ja päättää omista asioistaan. Meillä on vielä mahdollisuus.

***

Rohkea veroale olisi äärimmäisen vaikea ratkaisu monille päättäjille. Vuoden 2016 suuressa verouudistuksessa pitäisi siksi tehdä myös joitakin kiristyksiä.

Ehdotan päätöksiä, jotka aiheuttavat mahdollisimman vähän haittaa taloudelle. Suosittelen, että verotuksen painopistettä siirretään taloudellista toimeliaisuutta edistävistä verottajan luokista niihin, jotka eivät liiku.

Suurin mahdollisuus liittyy kiinteistöveroihin. Kakkosena tulee perintöverojen kiristäminen ja kolmantena yritysten korkovähennyksen poistaminen.

Suomi voi jopa kolminkertaistaa kiinteistöveron kertymän, jos haluaa.

Kiinteistöverojen korotus kirvelee monia, erityisesti varakkaita suomalaisia kuten minua, mutta koettakaapa siirtää kiinteistöt Portugaliin?

Ei onnistu. Kiinteistöt ovat laiskaa pääomaa. Niiden verotusta pitää kiristää, jotta työn ja yrittämisen verotus voidaan pitää kannustavalla tasolla.

Näin tekee muun muassa Iso-Britannia. Korkea kiinteistövero ei näytä häiritsevän talouden kehitystä. Maa on täynnä upeita kartanoita, ja maailman kalleimmat asunnot ovat Lontoossa.

Suurten kiinteistöjen ja maa-alueiden omistajat suuttuvat varmasti, jos Suomi korottaa kiinteistöveroa. Se on ymmärrettävää. Uskon heidän kuitenkin nielevän pettymyksensä. Lopulta hekin ymmärtävät, että kiinteistöjen hinnat voivat romahtaa, jos maan taloutta ei saada käännettyä kasvuun.

Perintöverojen kertymä voitaisiin niin ikään kolminkertaistaa.

Periminen on työn tekemiseen verrattuna helppoa. Läheisen ihmisen kuolema on aina suuri menetys, mutta sen seurauksena saatu lisävarallisuus tulee meille kaikille eteen ilman suurempia ponnisteluja.

Perintöverolle asettaisin kuitenkin – käytännön syistä – kuolinpesäkohtaisen 1 miljoonan euron maksimin. Suuristakaan perinnöistä ei kannettaisi miljoonaa enempää veroa. Rikkaimmatkin suvut maksavat sen verran, jotta heidän ei tarvitse ryhtyä optimoimaan veroja tai muuttaa pois maasta.

Voisi olla jopa niin että veron voi maksaa suoraan pesä. Osa varakkaista ikäihmisistä varautuisi jo etukäteen kuolemaansa ja säästäisi tilille käteistä rahaa verojen maksuun. Perinnössä jaettavat kesämökit eivät silloin joutuisi myyntilistalle.

Reippaan yhtiöveroalennuksen kyytipoikana voisi poistaa yrityksissä velkojen korkovähennysoikeuden. Korot ovat voitonjaon erä samalla tavalla kuin osingot, ja pääomasijoitusyhtiöt käyttävät tätä mahdollisuutta kikkaillakseen verot ulos Suomesta. Reikä kannattaa sulkea, koska siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

***

Kiinteistö- ja perintöverojen kiristykset vaativat varmasti vielä sulattelua. Jätetään ne kypsymään ja katsotaan kokonaisuutta. Se näyttää tällaiselta:

- Ansiotuloverot (valtio ja kunnat) alennus 6 mrd (valtio rahoittaa kuntien veroalennuksen vajeen)

- Yhteisöverotulot alennus 1,5 mrd

- Kiinteistöverot + 3 mrd

- Perintöverot +1,5 mrd

Kokonaisuus johtaa siihen, että lyhyellä aikavälillä valtio ottaa lisävelkaa noin 3-4 miljardia vuodessa. Tämä on kuitenkin ns. staattinen laskutapa, joka ei ota huomioon dynaamisia kasvuvaikutuksia.

Suuri osa veroalesta tulee takaisin dynaamisina vaikutuksina, kun raha alkaa kiertää ja ja kansalaisten luottamus tulevaisuuteen palautuu. Puhumattakaan siitä, että tällä veroalella saadaan ostettua kansalaisten hyväksyntä työmarkkinoiden välttämättömälle uudistuspaketille.

Työelämäänsä uudistaneen ja rakenteitaan tervehdyttäneen Ruotsin kansantalous on kasvanut vuoden 2007 jälkeen 20 prosenttia enemmän kuin Suomen.

Jos Suomen talous olisi 20 prosenttia suurempi, meillä olisi reilusti ylijäämäinen valtiontalous. Esittämäni mukainen verotaso olisi silloin luonteva valinta. Rahaa riittäisi myös investointeihin.

***

Suomi tarvitsee massiivisen verouudistuksen, jotta aggressiivinen apaattisuuden aikaansaama kurjistumisen kierre voidaan katkaista. Jos edellä mainitut kiinteistö- ja perintöverojen kiristykset tuntuvat liian vaikeilta, kokonaisuus voidaan toteuttaa hiukan uhkarohkeasti myös ilman niitä.

Tällaista linjausta voidaan perustella mm. oikeudenmukaisuudella ja kansalaisten yhdenvertaisuudella.

Tällä hetkellä Suomi ottaa velkaa, jotta kaikki julkisen sektorin työntekijät voidaan pitää viimeistäkin byrokraattia myöten töissä.

Oikeudenmukaisuuden nimissä velkaelvytystä pitäisi käyttää yhtä lailla yksityisen sektorin tueksi. Jos yksi 10 miljardia vajeesta menee julkisen sektorin työntekijöiden hyväksi, olisi tasapuolista ottaa toinen 10 miljardia yksityisen sektorin ihmisten hyväksi. Jos edes puolet siitä toteutuisi, olisimme oikealla tiellä.

Suomen valtio ja kunnat maksavat joka kuukausi tuhansille virkamiehille siitä, että he vaikeuttavat työkseen yritysten ja yksilöiden toimintaa. Julkisen sektorin hallintorakenteet ovat kasvaneet, ja niiden on helpompi kohdistaa taloudellinen paine kenttätyötä tekevään suorittavaan portaaseen kuin leikata omista resursseistaan.

Julkisen sektorin tehtävänä on tuottaa palveluja kansalaisille eikä työllistää toisia selvityksillä ja pyörittää hallintorakenteita, joista hyötyvät vain byrokraatit itse.

Sanotaan tämä nyt hyvin selvästi, väärinkäsitysten välttämiseksi:

Suomen julkisella sektorilla työskentelee ihmisiä, joiden työ on äärimmäisen tärkeää. Sairaanhoitajat, poliisit, opettajat ja muutamat muut ammattiryhmät kuuluvat tähän joukkoon. Veronmaksajien palveluksessa työskentelee kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, joiden työ ei ole ehdottoman välttämätöntä tai joiden työ on jopa yhteisen edun vastaista.

Jälkimmäistä ryhmää joudutaan supistamaan, jotta hoitajien ja opettajien rivejä ei tarvitse harventaa. Sen lisäksi tarvitaan maltilliset heikennykset työehtoihin, jotka hoitajien ja opettajien kannattaisi hyväksyä oman etunsa vuoksi – jotta työn kuormitus ei muodostuisi kohtuuttomaksi.

Massiivinen ansiotuloveron kevennys korvaisi heidän etuihinsa tehtävät heikennykset täysimääräisesti. Ostovoima säilyisi ennallaan. Työehdot ovat tärkeitä, mutta työpaikat ovat vielä tärkeämpiä.

Maakuntahallinnon paluu ja Sote-soppaa

Perinteinen maakunta-ajattelu tekee näyttävän paluun. Samalla se saa kuraa niskaansa, eikä ihan suotta. Alueiden valta ei kuitenkaan johda automaattisesti siihen, ettei alueiden muodostama valtio voisi menestyä. Mieleen tulee Sveitsi.

Pääministeri Sipilä neuvotteli puolueelleen paremman lopputuloksen kuin etukäteen veikkasin. Kokoomus lepsuili. Jos neuvotteluprosessin aikana sanoo, että tavoite on 5 mutta kompromissiksi kelpaa 12, se on neuvotteluteknisesti sama kuin ehdottaisi suoraan kahtatoista aluetta. Ilmeisesti Kokoomukselle oli tärkeintä saada yksityiset palveluntuottajat tasa-arvoisiksi kilpailemaan julkisten palveluiden rinnalle. En usko, että sitä Sipiläkään vastusti, vaikka toista mieltä saattoi olla Keskustan perinteisempi siipi.

Minulle oli yllätys että Sote-paketin kylkiäisenä on tulossa hallintoporras, jolle kasataan muitakin tehtäviä. Olen huolissani siitä, mitä normien purkamisesta tulee, kun läänitaso tulee takaisin uudestisyntyneenä itsehallintona. Huolta ei olisi, mikäli aikoinaan lääniuudistuksessa olisi poistettu kunnat eikä läänit. Nyt kunnat säilyvät ja saamme niiden päälle 18 itsehallintoaluetta ja 15 sote-aluetta, joiden tuottavuus ja tehokkuus jää asiantuntijoiden arvioiden mukaan selvästi heikommaksi kuin viiden alueen.

Tämä kertoo vakavasti siitä, ettei kriisitietoisuus ole Suomessa vieläkään riittävän suurta. Omat edut ja vallankäytön himmelinrakennushimo ajoivat yhteisen edun ohi. Minusta hallituskysymys olisi pitänyt olla seuraava: Saadaanko hyötyjä riittävästi kestävyysvajeen kuromiseksi? Ette tätä uhkausta kuulleet, koska se ei puolueiden pamppuja oikeasti liikuta. Vanhan kulttuurin ja vanhojen rakenteiden muodostama kitka on paha vastustaja kenelle tahansa uudistajalle, eikä tämä ole ainoastaan julkisen sektorin ongelma.

Että väsähdinkö Billnäsiin?

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä kun Billnäsin ruukissa portti suljettiin ja lämmöt laskettiin ylläpitotasolle. Sattumalta tämä on myös päivä kun muutan kotini Suomesta Singaporeen. Monet ovat kysyneet, että muutanko minä Suomesta, koska väsyin ja kyllästyin ruukinomistajan hommiin Billnäsissä?

En todellakaan kyllästynyt. Billnäs on minulle intohimo! Ymmärrän, että läpimurto sen kehittämiseksi vaatii aikaa. Ymmärrän myös, että Billnäsin aika ei ole vielä mutta en ole luovuttanut, vaan jään odottamaan.

Elokuussa valmistuneen asemakaavan valitusaika päättyi äsken. Neljää valitusta käsitellään hallinto-oikeuksissa vuosia. Samalla pitäisi päästä eroon kulttuurimaisemaa pilaavista pusikoista. Puunkaatoluvat ovat samassa hallinto-oikeusprosessissa ELY-keskuksen valitettua niistä. 

Minulla on unelma, että suomalaiset olisivat rohkeiden ratkaisujen tekijöinä edes puoleksi niin tehokkaita kuin ovat valittajina. Tulevaisuus varmaankin muuttaa kaiken, mutta siihen saakka Suomi on pienten ajatusten suurvalta.

Kiinassa rakennetaan maailman pisintä ja korkeinta lasipohjaista siltaa Zhanjiajien kansallispuistoon. Kuvitelkaapa tuollainen silta Oulankajoen kuohujen ylle Kuusamoon – tai vielä suurempi.

Maailmanluokan elämys voisi tuoda Koillismaalle parisataatuhatta uutta turistia vuodessa. Jos jokainen kävijä käyttää paikan päällä 500 euroa, rahavirta nousee miljardiin euroon kymmenessä vuodessa.

Tällainen ajatus on kuitenkin liian suuri Suomeen, koska kyse on palvelusta eikä teollisuudesta. Ympäristösyiden takia torjumme kansallispuistojen ja muiden kulttuurimaisemien kehittämisen. Sitten rakennamme lähistölle tehtaan tai kaivoksen.

Suomen kannattaisi ajatella isommin. Uskon, että pienen harhailun jälkeen Suomikin löytää paikkansa ja roolissa tässä uudessa maailmassa.

Lomarahayllätys

No nyt me sitten leikataan lomarahaa! 70 prosenttia jää jäljelle. Riemukkain ylläri tässä on se, että ne yritykset jotka eivät lomarahoja maksa, velvoitetaan ottamaan käyttöön tuo sama 70 prosentin taso – siitä laskennallisesta summasta mitä ne eivät ole koskaan maksaneet.

Kävin Singaporessa ja kun tulin takaisin, kentällä uutisista käveli vastaan 160 000 euron lasku hallituksen kilpailukykypaketin tuoreimmasta käänteestä. Onnittelut yritykseni työntekijöille! He ilahtuvat varmasti tällaisesta solidaarisuuden eleestä. Mutta älkää minua kiittäkö vaan hallitusta :)

Lomarahat on voitu jättää pois työsopimuksista 90-luvun alusta lähtien. Näin ovat tehneet pääosin uusien ja kasvavien toimialojen yritykset. Siis juuri ne yritykset, jotka ovat innovoineet ja palkanneet uusia työntekijöitä samaan aikaan kun perinteinen teollisuus vähentää työpaikkoja Suomessa.

Lomaltapaluuraha on erikoinen perinne, jonka alkuperäinen tarkoitus oli estää Suomen duunareita karkaamasta töihin Volvon tehtaille Ruotsiin. Idea joka saattoi olla ihan hyvä puoli vuosisataa sitten, lisää Suomen dynaamisimpien yritysten kustannuksia nyt ja kannustaa uusien työntekijöiden palkkaamiseen joissakin muissa maissa kuin kotimaassa.

Minusta Suomen valtio päättää hassusti. Singaporessa tuetaan kasvavia toimialoja, mutta Suomi siirtää kustannusrasituksia auringonlaskun aloilta uusille aloille. Arvaatkaa, kumman maan strategia on ns. voittava strategia?

Singaporen Changin lentoasemalla eilen illalla.

Ekonomit ja inssit miettikää

En kuulu Ekonomiliittoon, mutta eroaisin jos kuuluisin. Yritykseni eivät kuulu Elinkeinoelämän keskusliittoon, mutta jos kuuluisivat niin eivät enää maanantaina.

Jos kuuluisin Ekonomiliittoon, liitto sanoisi minulle, että minun pitäisi nyt lyödä itseäni vasaralla polveen. En haluaisi mutta liiton mielestä minun pitäisi. Joutuisin eroamaan liitosta. Jättäisin toverit. Suosittelisin sitä samalla muillekin.

Ei tässä ole kuulkaa suomalaiset yhtään mitään järkeä. Samana päivänä, kun Hesari uutisoi Suomen teollisuustuotannon SUPISTUNEEN 7 prosenttia vuodesta 2010 ja Saksan teollisuustuotannon KASVANEEN samalla aikavälillä 9 prosenttia, meidän ammattiliitot uhoavat menevänsä lakkoon, joka heikentää entisestään työnantajien luottamusta tähän maahan.

Tätäkö varten ekonomit, insinöörit ja muut toimihenkilöt maksavat jäsenmaksujaan? Tämäkö toiminta on isänmaalle niinkin hyödyllistä, että valtion pitää sitä 100-prosenttisin verovähennyksin tukea?

Miettikää. Kenen etuja suuripalkkaiset järjestöjohtajat ajavat, sinun etujasi vai omiaan?

Sen jälkeen kun yhteiskuntasopimus kaatui, Suomessa on nähty lähes päivittäin uutisia tuotannon siirrosta ulkomaille. Miettikää: kiihdyttääkö lakkoilu tuotannon siirtoja Suomesta vai hillitseekö se sitä? Tarvitsetko liittoa palkkasi määrittelemiseen vai neuvotteletko sen itse?

Työttömyysturvasi voit järjestää niin sanotun Loimaan kassan kautta. Et todellakaan ole ainoa, joka miettii samaa. YTK saa lähiviikkoina runsaasti uusia jäsenhakemuksia. Ekonomiliiton, Tekniikan Akateemisten ja STTK:n jäsenliittojen maksutulot supistuvat, koska ne puolustavat suomalaisia työehtoja eivätkä suomalaista työtä.

Konsensus toimi Suomessa niin pitkään, kun ay-liike harrasti jonkinlaista tosiasioiden analysointia. Tämän päivän analyysi tarkoittaa vaikerointia siitä, kuinka välttämättömät joustot tulevat palkansaajien maksettaviksi.

En ymmärrä, miten ne voisivat tulla työttömien, sairaiden tai eläkeläisten maksettaviksi. Vai ajatteleeko ay-liike niinkin nokkelasti, että Suomen säästöt pitäisi panna mieluummin valtion kuin palkansaajien maksettavaksi?

Nyt haikaillaan sopimusyhteiskunnan perään. Siis minkä? Sen korporatiivisen järjestelmän, joka ei pystynyt kahdesti yhteiskuntasopimusta ponnistaessa sopimaan edes sitä mistä neuvotellaan.

Työntekijöiden järjestäytymisaste laskee lähes kaikissa läntisissä teollisuusmaissa. Ay-liike teki hyvää työtä Suomessa 1900-luvulla, mutta nyt siitä on meille enemmän haittaa kuin hyötyä.

Saksassa ja Hollannissa työntekijöiden järjestäytymisaste on 15 prosentin luokkaa. Se mikä riittää Saksalle eli Euroopan työllisyys- ja talousveturille, riittänee myös Suomelle.

Toverit, erotkaa! 

Kahden päivän kesäloma

Ei töissä jaksa, jos on päänsärkyä, vapinaa, väsymystä, masennusta tai muuten outo olo. Ihmisen on silloin jäätävä sairauslomalle. Kun lapsi sairastuu, äiti jää kotiin hoitamaan pienokaistaan eikä koiraakaan voi jättää yksin, jos sillä on vatsatauti.

Yllätykset kuuluvat elämään. Yrityksille ne kuitenkin aiheuttavat eriasteisia seurauksia, joita voisi sanoa vaikkapa haasteiksi.

Mitä pienempi firma, sitä varmemmin ongelmat ratkaisee yrittäjä itse. Pienyrittäjä kantaa työntekijöidensä elämää niskassaan, sanoo palvelualalla vaikuttava tuttu yrittäjä: Yrittäjä maksaa sijaisen, kun koiran vatsa menee sekaisin. Yrittäjä ottaa äkkilähdön sunnuntaitöihin, jos työntekijällä on krapula. Siinä säästää satasen, koska laki ei pakota yrittäjää maksamaan itselleen sunnuntaikorvauksia.

Lepoon ei ole varaa. Tunnen useammankin yrittäjän, joka ei tänä kesänä pitänyt lomaa yhtä tai kahta päivään enempää. Lomailevan korporaatio-Suomen ja yrittäjien välillä on dramaattinen ero.

Yrittäjät tykkäävät työstä. Monet suorastaan rakastavat reipasta työntekoa. Työn tarjoaminen toisille ihmisille on kuitenkin suuri riski pienelle yritykselle. Se pitäisi tehdä mahdollisimman helpoksi, jotta pienyrittäjät uskaltaisivat palkata ensimmäisiä, toisia ja kolmansia työntekijöitä. Heidän yksityiselämäänsä kuuluvien ja sinänsä valitettavien murheiden seurauksiin pitäisi löytää jokin muu malli kuin se, että kaikki kaatuu yrittäjän niskaan

Ylihuomenna on Suomalaisen yrittäjän päivä. Silloin pidetään paljon juhlapuheita. Lehdet kirjoittavat ja tv-studiossa jutellaan mukavia. Yleensä nämä yrittäjyyskeskustelut ovat hyvin pinnallisia. Mieleen on jäänyt eräs YLEn suurella vaivalla järjestämä yrittäjyysilta, josta tuli sosiaaliturvailta.

Harvoja päättäjiä kiinnostaa oikeasti, miten yrittäjät jaksavat ja mitä he haluaisivat.

Yrittäjät eivät esimerkiksi tarvitse pitkiä lomia tai parempaa sosiaaliturvaa – sitä että valtio maksaa heidän palkkansa. Sen sijaan yrittäjä toivoo, että talous pyörii iloisesti ja asiakas maksaa yrittäjälle palkan. Että yrittäjä saa keskittyä siihen mikä on kaikkein tärkeintä. Ettei aika ja energia tuhraannu säätämiseen lippujen ja lappujen parissa. Siitä yrittäjät näkevät märkiä unia, sujuvasta työnteosta.

Suomessa on kymmeniä tuhansia pienyrittäjiä. Yrittäjien avautumisia ei juuri nähdä julkisuudessa, koska he eivät halua valittaa.

Yhteiskuntasopimuksen vääntöjä nämä ihmiset seurasivat epäuskoisina ja turhautuneina. Kabineteissa puhuttiin viiden prosentin joustoista, kun tuhannet yrittäjät huomaavat yrittäjätulonsa romahtavan tänä vuonna 50 prosenttia.

Monet yrittäjät lopettavat vaikeina aikoina kokonaan palkanmaksun itselleen ja elävät säästöillä, jotka voivat maksaa palkat työntekijöille ja pitää kiinni hyvistä tyypeistä.

Yrittäjille voi tietysti sanoa, että itsehän lähdit, sehän on ammatinvalintakysymys. Voithan sinä ryhtyä virkamieheksi, jos et jaksa enää yrittää. Yhteiskunnan näkövinkkelistä katsottuna asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Suuret yritykset tekevät kokoonsa nähden hyvin vähän innovaatioita. Pienissä yrityksissä on se energia voima, raivo, mielikuvitus, rohkeus ja hulluus, joka voi mullistaa kokonaisia toimialoja ensin kotimaassa ja sitten koko maailmassa.

Yhdysvalloissa tämä tunnustetaan reilusti. Yrittäjät muodostavat siellä yhteiskunnan ytimen. USA:ssa kaikki ovat ylpeitä työpaikoista ja verotuloista, jotka syntyvät yrittäjäenergian myötävaikutuksella. Siellä ymmärretään, että kaikki yritykset ovat joskus olleet pieniä.

Suomessakin asenteet muuttuvat hiljalleen.

Yrittäjä ei ole enää rikollinen ja yrittäminen on juuri ja juuri sallittua, kunhan yrittäjä ei vaurastu, ei nosta osinkoja eikä laajenna toimintaa ulkomaille vaan investoi kaiken Suomeen.

Kansainvälinen liiketoiminta on hyvä, kun sen tekee insinöörivaltainen suuryritys mielellään sellaisilla teknisillä innovaatioilla, jotka valloittavat maailman niin ettei niitä tarvitse liiemmin myydä.

Suomalaista päätöksentekoa hallitsee korporatiivinen vääristymä, jonka juuret ovat vahvalla historiassa. Täällä on ajateltu aina, että hallitus, isot etujärjestöt ja suuryritykset voivat ratkaista isänmaan ongelmat ja saada investoinnit kasvuun.

En olisi tästä niin varma. Koko se porukka, joka väänsi yhteiskuntasopimusta, on osaltaan syyllinen Suomen tämänhetkiseen lamaan.

Suuret yritykset ovat irtisanoneet kymmenessä vuodessa 100 000 suomalaista työntekijää enemmän kuin ovat palkanneet. Monessa paikassa on todellakin – mielenosoittajien toivetta noudattaen – tungettu innovaatiot perseeseen ja ajettu kustannuksia väkisin alas.

Ay-joukkue on kangistunut neliraajajarrutukseen, vaikka siellä tiedetään hyvin tällaisen tyylin seuraukset. Eteläranta puolestaan haluaa helpon tien ulos tehdyistä virheistä. Kustannusten leikkaaminen on vaivattomampaa kuin uusien tuotteiden ja palvelujen kehittely.

Juha Sipilän hallitus ei ole vielä ehtinyt epäonnistua. Edellinen teki sen sijaan erittäin perusteellista työtä ollakseen tekemättä mitään talouden hyväksi. Yhteisöverokannan leikkaus oli merkittävin poikkeus tuohon passiiviseen peruslinjaan

Korporatiivinen päätöksenteko ei suosi uusia toimintatapoja, yritteliäisyyttä tai uusia toimijoita. Miksi ei? Koska status quo on loppupeleissä sekä suurten yritysten että ay-liikkeen etua. Suuremmat tulot kakusta kelpaavat, mutta rohkeus ei riitä kakun kasvattamisen kannalta välttämättömään innovointiin. Innovaattorithan saattavat onnistuessaan tulla tuhonneeksi jotakin vanhaa ja suurta.

Suomi on nyt tullut siihen pisteeseen, jossa tämänkaltaiseen typeryyteen ei ole enää varaa. Yrittäjät ovat turhautuneet käsittämättömään saamattomuuden aikaan, joka syö luottamusta ja energiaa. Jotkut jo miettivät mielessään, onko verojen maksu enää mielekästä. Päättyisikö tämä raskas aika nopeammin, jos yrittäjät siirtyisivät suurella joukolla Viroon?

Yrittäjien ponnistelun ansiosta Suomi voi maksaa palkkaa ELY:n, elintarviketurvallisuuden, paloturvallisuuden ja työsuojelun virkamiehille, jotta he voivat vaikeuttaa yrittäjien toimintaa. Yrittäjäsuojelua ei ole tietenkään järjestetty mitenkään, ja mahdollistaminen on outo asia useimmille byrokraateille.

Jos yrittäjä pyytää virkamieheltä harkintaa (johon laki tämän suorastaan velvoittaa), virkamies yleensä sanoo että asia ei ole minun ongelmani vaan sinun – mene puhumaan lainsäätäjille. Estäminen kuuluu virkamiehen tärkeimpiin tehtäviin, vaikka Suomi elää siitä että asioita mahdollistetaan.

Luottamus on talouden polttoaine, se voima jonka varassa yrittäjä tekee päätöksiä.

Kirjoittaja juhlistaa Management Eventsin 

Amsterdamin toimiston 10-vuotista toimintaa.

Jotkut yrittäjät voittavat, kun kauppojen aukioloajat vapautetaan, ja jotkut häviävät. Olennaisempaa on kuitenkin se, että tässä maassa alkaa tapahtua. Kun hallitus tekee ripeästi kymmenen tai kaksikymmentä päätöstä yrittäjyyden hyväksi, Suomen uusi nousu voi alkaa.

Yhdenkään kampaamoyrittäjän ei pitäisi enää joutua maksamaan virkamiehille sataa euroa siitä ilosta, että pääsee harjoittamaan ammattiaan Suomen itsenäisyyspäivänä.

Itsenäisyyden etulinja ei kulje enää Kannaksella vaan valtion tulo- ja menoarvion viimeisellä rivillä. Mitä enemmän pystymme vapauttamaan yrittäjän energia ja poistamaan hänen arjestaan kitkaa, sitä paremmin menestyvät myös yrityksen työntekijät, hänen kotikuntansa ja Suomen valtio.

Unelmointi ei tee Suomesta monikulttuurista

Suomi ei muutu monikulttuuriseksi sillä tavalla, että monikulttuurisuuden puolesta osoitetaan mieltä. Monikulttuurisuus toteutuu, kun maahan muuttaa ihmisiä eri kulttuureista.

Suuri osa niistä suomalaisista, jotka tuomitsevat immoset ja hänen hengenheimolaisensa, eivät oikeasti halua nähdä täällä mitään muuta kuin sinisilmäisiä elovena-hahmoja ja muutamia hassuja kiintiöpakolaisia. Viimeksi mainitut suostutaan ottamaan, ettei Suomen maine menisi.

Monikulttuurisuudesta on helppo lausua kauniita sanoja. Immostelijoihin on luontevaa purkaa monenlaisia turhaumia kesän kehnosta säästä alkaen.

Mutta kun porukalle sitten koittaa tilaisuus ryhtyä aitoihin toimiin monikulttuurisuuden edistämiseksi, enemmistö kääntää selkänsä ja siirtää puheen grillaukseen tai mustikkaämpäriin.

Tiedoksi kaikille: Suomi estää aktiivisesti työstä kiinnostuneiden ihmisten muuttoa EU/ETA-alueen ulkopuolisista maista. Tässä maassa maahanmuuttajien osuus on viitisen prosenttia väestöstä, puolet siitä mitä Islannissa ja Tanskassa. Norjassa heitä on kolminkertainen määrä ja Ruotsissa neljä kertaa se mikä meillä.

Maailman dynaamisimmat kansakunnat Yhdysvallat, Sveitsi ja Singapore ovat monikulttuureja, kuten myös Kanada, Britannia, Ruotsi, Saksa ja Hollanti. Niiden menestys perustuu rotujen törmäyksiin ja sekoittumiseen, joka rikastaa mutta on joiltakin osin myös kitkainen ja kaoottinen.

Suomi muistuttaa enemmän monokulttuureja, sellaisia lintukotoja kuin Valko-Venäjä ja Pohjois-Korea. Maamme on onnistunut tehokkaasti hylkimään uusia ihmisiä, ajatuksia ja tapoja. Viimeiset yhteiskunnalliseen menestykseen yltäneet maahanmuuttajat (Fazerit, Pauligit ja Sinebrychoffit) saapuivat Suomeen 1800-luvulla – jos muutamia urheilun ja viihteen tähtiä ei lasketa.

Oman yritykseni Management Eventsin riveissä työskentelee Helsingissä pitkälle toistakymmentä kansallisuutta. Monikulttuurisuus on ollut rikkaus, joka on auttanut meitä kansainvälistymään. Se tuskin olisi onnistunut ilman heitä: lahjakkaita ja ahkeria ihmisiä, jotka ovat syntyneet jossakin muualla.

Ulkomaalaisten ihmisten palkkaaminen suomalaiseen firmaan ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen juttu. Suomi on päättänyt, että tähän maahan ei saa tulla töihin ETA-alueen ulkopuolelta ilman hidasta ja byrokraattista tarveharkintaa. Se on tehokkaasti estänyt työperäisen maahanmuuton. Tulematta ovat jääneet niin ihmiset kuin heidän ideansakin.

Suomen on hyvä kantaa vastuunsa pakolaisista. Sen lisäksi meidän on avattava rajat työperäiselle maahanmuutolle.

On vaikea nähdä, miten kieltä ja kulttuuria ymmärtämätön ulkomaalainen voisi voittaa kantasuomalaisen kilpailussa työpaikoista. Jos joku pitää tällaista huolestuttavana uhkakuvana, minä huolestun puolestani siitä, miten heikkona hän pitää kantasuomalaisen työmoraalia ja asennetta.

Monikulttuurisuuteen liittyvä keskustelu on jokseenkin hyödytöntä, jos se ei johda mihinkään muuhun kuin omahyväiseen tyrmistelyyn. Monikulttuurisuutta ei tueta unelmoimalla, päivittelemällä tai päätä aukomalla vaan rajoja aukomalla.

Siksi pyydän teiltä, rakkaat suvaitsevaisuuden ystävät: Kun tuomitsette Immosen ja hänen kavereidensa puheet, kertokaa samalla kuinka nopeasti poistaisitte työperäisen maahanmuuton tarveharkinnan ja kuinka moninkertaiseksi maahanmuutto voisi mielestänne nykyisestä kasvaa.

Blogi on kirjoitettu Tbilisissä, ikkunattomassa hotellihuoneessa, jossa on yhtä paljon näköaloja kuin Suomen monikulttuurisuuskeskustelussa tällä hetkellä.

Mitä Juha Sipilän pitäisi oppia Obi-Wan Kenobilta, John Maynard Keynesiltä ja Anders Borgilta

Jos tulevat hallituspuolueet haluavat pelastaa Suomen ja saada kannatusta myös seuraavissa eduskuntavaaleissa,  niiden on syytä kuunnella tarkkaan rakenteellisten muutosten mestaria, Ruotsin entistä valtionvarainministeriä Anders Borgia. Helppo tuo yhdistelmä ei ole, kuten Borgin oma tai Saksan Gerhard Schröderin kohtalo osoittavat, mutta Borgin viiden kohdan ohjelmaa noudattaen se saattaa sittenkin olla tehtävissä.

Kuukausi sitten kuuntelin Borgin esitelmän vaalit voittavasta polittisesta strategiasta ja rakenneuudistuksista. Eilen häneltä ilmestyi loistava kirjoitus samasta asiasta (lue koko kirjoitus tästä). Borgin viiden kohdan ohjelma – 1) toimi etupainotteisesti, 2) pidä homma yksinkertaisena, 3) muista Keynes, 4) hoitele kameli ja 5) vapauta yrittäjyyden voima – on niin terävä ja tarpeellinen, että halusin referoida se tähän blogiin (ja lopuksi heittää joukkoon muutama valitsemani Suomi-mauste).

***

IMF:n  mukaan matala tai olematon kasvu uhkaa suurta osaa maailmasta ja tehokkain lääke trendin kääntämiseksi olisivat rakenteelliset muutokset. Yhdysvalloissa olisi lisättävä koulutusta, Japanissa avata markkinat kilpailulle, Euroopassa vapauttaa työmarkkinat. Työssäkäyntiä ja tuottavuutta olisi lisättävä kaikilla, jotta haasteista selvittäisiin. Taloustieteilijät ovat melko yksimielisiä siitä, mitä pitäisi tehdä, mutta poliittisesti rakenteelliset muutokset ovat hyvin, hyvin hankalia ja siksi juuri mitään ei tapahdu.

Vuosien 2006 ja 2014 välillä Ruotsin hallitus leikkasi pieni- ja keskituloisten verotuksen OECD-maiden keskiarvon alapuolelle. Työttömyysturvaan puututtiin ja varhaiseläkkeiden ja sairauskorvausten ehtoja tiukennettiin. Esteitä yli 65-vuotiaiden työssäjatkamiselle madallettiin, työperäistä muuttoa helpotettiin, kilpailua terveydenhuollossa ja vanhustenhoidossa lisättiin sekä aikaisemmin suljettuja toimialoja kuten apteekkitoimintaa avattiin kilpailulle ja valtionyhtiöitä yksityistettiin.

Kansainvälisen talouskriisin keskellä 2010 Ruotsin hallitus kasvatti vaaleissa kannatustaan, mutta 2014 se hävisi vaalit. Borgin viiden kohdan ohjelma on hänen tiivistyksensä siitä, miten pitää toimia, jos aikoo sekä saada suuria rakenteellisia muutoksia aikaiseksi että voittaa vaaleja.

1. Toimi etupainotteisesti

Tämä on tärkeintä. Rakenteellisilla muutoksilla kuten työn tarjontaan, työmarkkinoihin tai sääntelyyn puuttumisella on aina sekä lyhyen että pitkän aikavälin vaikutuksia. Lyhyellä aikavälillä jotkut häviävät, mutta pidemmällä aikavälillä kaikki voittavat. Siksi vaikeat toimenpiteet pitää tehdä heti vaalikauden alussa, jotta myönteiset vaikutukset alkavat näkyä jo ennen seuraavia vaaleja.

Liian lähellä vaaleja tehdyt muutokset johtavat vaaliväittelyissä keskusteluun lyhyen tähtäimen ongelmista sen sijaan, että puhuttaisiin pitkän tähtäimen vaikutuksista.  Vaikeita päätöksiä tehnyt hallitus menee vaihtoon. Tästä on erinomainen esimerkki Gerhard Schröderin hallitus Saksassa, joka vuosina 2003–2005 leikkasi veroja, tiukensi työttömyysturvaa ja lisäsi paikallista sopimista. Schröder hävisi vaalit 2005, mutta toimenpiteiden seurauksena työttömyys laski välillä 2005–2014 12%:sta 5%:iin.

Etupainotteisuus on Borgin mukaan tärkeää myös finanssipoliittisen liikkumavaran kannalta. Kun matalapalkkaisten veroja lasketaan ja heidän työttömyysturvaansa leikataan samanaikaisesti, tehdyn työn määrä ja sen myötä verotulot kasvavat samalla, kun työttömyyden kulut pienenevät. Tämä tuo valtion budjettiin liikkumavaraa, joka voidaan käyttää vaalikauden loppupuolella vaikkapa investointeihin tai verojen alennuksiin, jotka puolestaan parantavat uudelleenvalinnan todennäköisyyttä.

2. Pidä homma yksinkertaisena

Kaikkien rakenteellisten muutosten tulee olla hyvin yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä ja toteutettavia. Puheessaan Borg korosti tätä vielä voimakkaammin kuin tekstissään: poliitikoiden on yksinkertaistettava ja ylikommunikoitava viesti, jotta se menisi perille. Teemoja ei saa olla liikaa.

Poliittisen päätöksenteon rakenteet ovat hyvin monimutkaisia. Polttavimmat ja julkisuudessa vaikeimmat päätökset, kuten työttömyysturvan leikkaukset on syytä tehdä ensimmäisten sadan päivän aikana. Kaikki mikä vaatii byrokraattien sitouttamista, lautakunta- tai toimikuntatyötä tai vaikeaa lainsäädäntötyötä todennäköisesti juuttuu paikalleen. Lähes mahdottomia ovat sellaiset muutokset, jotka vaativat toimintakulttuurin muutosta. Hallituksen on keskityttävä siihen, mihin se voi vaikuttaa suoraan. Jos se päättää toimia paikallistason, virkakoneiston tai työmarkkinajärjestöjen kautta, mitään tuskin tapahtuu.

Lähes surumielisesti Borg toteaakin, että kaikkein tarpeellisimmat muutokset, kuten  koulutuksen laadun parantaminen, terveydenhoidon kehittäminen, rakennuslupa- tai kaavoitussääntöjen uudistaminen, ovat edellä mainituista syistä lähes tuomittuja epäonnistumaan

 3. Muista Keynes

Jotta rakennemuutosohjelma onnistuisi, siinä on oltava voimakas keynesiläinen komponentti. Talouden lyhyen aikavälin dynamiikkaa ei saa unohtaa. Maissa, joissa merkittävä talouden käännös on onnistunut,  on käytännöllisesti katsoen aina käytetty myös kysyntää lisääviä toimenpiteitä. Kun talouden ongelmat ovat suuria, mahdollisuutta voimakkaaseen finanssipoliittiseen elvytykseen ei useinkaan ole, jolloin kysyntää on luotava rahapolitiikan keinoin puutumalla korkotasoon ja valuuttakurssiin (Suomella ei tosin euromaana ole enää itsenäistä päätäntävaltaa tämän suhteen).

4. Hoitele kameli

Kamelin on helpompi mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivaan valtakuntaan. Tämä muistaminen on avain onnistuneeseen rakennemuutosstrategiaan. Uudistuksia kannattavat yleensä koulutetut, urbaanit, yksityissektorilla työskentelevät ihmiset, jotka omistavat asuntonsa ja hiukan muutakin. Vastustajat taas löytyvät helposti vähemmän koulutetuista, suojatuilla sektoreilla työskentelevistä ja tulonsiirtoja saavista ihmisistä. Jaossa ei lopulta niinkään ole kysymys ideologiasta, vaan siitä, että on loogista vastustaa politiikkaa, joka aiheuttaa välittömiä konkreettisia menetyksiä ja lupaa vastikkeeksi tulevaisuudessa toivottavasti toteutuvaa hyvää. Borg korosti esityksessään kirjoitusta enemmän, että kaikkien on saatava jotain muutoksissa.

Kun rakenteellisia muutoksia tehdään, on koko ajan syytä pitää mielessä Gini-kerroin (joka kuvaa tuloerojen suuruutta). Jos etupainotteiset toimenpiteet tuovat talouteen liikkumavaraa, sitä on syytä käyttää tulojen tasaamiseen. Jos rikkaiden verotusta on alennettava, sitä ei saa tehdä vaalien lähestyessä ja se olisi koetettava yhdistää muihin vaurautta tasaaviin toimenpiteisiin.

5. Olkoon voima kanssasi

Yrittäjyys on Borgin mielestä yhteiskunnan suurin muutosvoima, joka tulevaisuudessa entisestään vahvistuu. Rakennemuutosten tulisi tähdätä tämän voiman vapauttamiseen ja ohjaamiseen kohti yhteistä hyvää.

Jotkin tärkeimmistä instrumenteista, kuten matalat marginaaliverot, osakeoptioiden kevyt verokohtelu tai omaisuusveron leikkaaminen ovat yleensä uhka Gini-kertoimen näkökulmasta. Siksi on tärkeää saada yrittäjyyttä edistäville uudistuksille mahdollisimman laaja tuki. Tuottavuuden kasvun hedelmiä voidaan myöhemmin jakaa eri keinoin useille, jopa kaikille yhteiskuntaryhmille.

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle ja Sipilälle?

Tilaisuudessa, jossa Borg puhui, hän kuvasi yrittäjyyden merkitystä ratkaisevaksi, jotta optimismi voidaan palauttaa ja talous saadaan uudelleen pyörimään. Hän sanoi pitävänsä Suomea upeana maana joka nyt on vaipunut masennukseen ja voimattomuuteen ja josta yrittäjät hakeutuvat pois.

Kun Suomi yrittää pelastaa itsensä, sen olisi opiskeltava Borgin oppeja tosissaan. Lopuksi en malta olla lisäämättä muutamaa Borgin viiden kohdan sytyttämää omaa ajatustani:

***

-          Kaikki päätökset, jotka voidaan sopia hallitusneuvotteluissa ja saada nopeasti toteutettua hallituksessa, kannattaa tehdä heti. Viimeksi sovittiin menoleikkauksista ja veronkorotuksista. Vain veronkorotukset tehtiin täysimääräisesti. Ehkä veronalennukset tulisi tehdä elvytyksen nimissä heti kärkeen ja samalla osana pakettia työn tarjonnan lisäämiseksi. Vaalikauden aikana tartutaan muihin kärkihankkeisiin kuten byrokratian purkamiseen, joka on se iso ja vaikea kulttuurimuutos.

-          Yrittäjät pistävät peliin uransa, elämänsä, terveytensä ja omaisuutensa.

Tätä eteenpäin viemisen voimaa ei saa kohdella verotuksessa samoin kuin rikkaiden perijöiden osakesijoittelua. On aivan eri asia laittaa itsensä peliin ja luoda työpaikkoja ja innovaatioita kuin sijoitella osakkeisiin. Yrittäjyys pitää olla valtiovallan erityisessä suojeluksessa koska se on hyödyllistä kaikille.

-          Euron aikakaudella elvyttää voi kolmella tavalla: 1) laskemalla veroja jolloin me kaikki voimme itse päättää miten rahamme köytämme, 2) investoimalla infrastruktuuriin, jolloin elvytämme paljon myös Viron taloutta rakennusmiesten kautta tai 3) sosiaalitukijärjestelmien kautta, jota en suosittele, koska niiden vaikutus on taloutta passivoiva. Tärkeintä elvyttämistä olisi estämisen lopettaminen, eli byrokratian purkaminen siten, että helpotamme yritysten innovointia ja uusien työpaikkojen syntyä.

-          Yrityselämässä kelvottomiksi muuttuneet, kulttuuriltaan mädäntyneet vanhat rakenteet kuolevat konkurssin kautta. Julkisella sektorilla tällaista mekanismia ei vielä ole. Siksi meidän pitäisi aktiivisilla päätöksillä uskaltaa lopettaa sellaisia tukahduttavia toimijoita kuin Trafi, Valvira ja Ely-keskukset ja korvata ne täysin uusilla toimijoilla, jotka toimivat fokusoituneemmin ja tosissaan hyödyntävät digitalisaatiota. Sen sijaan, että väsyisimme korjatessamme vanhaa ja toimimatonta, rakentaisimme suoraan uutta ja toimivaa.

-          Ja lopuksi, en tietenkään malta olla mainitsematta suljettua Billnäsin ruukkia. Jos Borgin analyysia on uskominen, viranomaiskulttuurin muuttaminen on miltei mahdotonta eli ruukki pysyy kiinni vielä pitkään. Toivottavasti Sipilä aloittaa ensimmäisten 100 päivänsä aikana muutosten aallon, joka aikanaan vielä vyöryy läntiselle Uudellemaallekin asti.

Sitä odotellessa, terveisiä Manilasta, jossa Management Events juuri avasi Singaporen konttorin jatkoksi jo toisen konttorinsa Aasiaan! 

Kuvassa Management Eventsin Manilan tiimi hetki sitten. 

Paateroiden vaaralliset tulitikkuleikit

Sirpa Paatero todisti, että suomalainen poliitikko pystyy koviinkin päätöksiin, kun käyttövoimana on henkilökohtainen kiukku. Paatero heitti Pekka Ala-Pietilän niin näyttävästi ulos Solidiumin hallituksen puheenjohtajan tehtävästä, ettei se jäänyt keneltäkään huomaamatta. Esimerkki on sekä varoittava että pelottava.

Toimitusministeri Paateron ja muidenkin ministereiden sekoilu valtionyhtiöiden omistajaohjauksessa viittaa siihen, että mitä ansioituneemmasta johtajasta on kyse, sitä huonommin hän kelpaa valtio-omistajalle.

***

Ymmärtävätköhän paaterot, kuinka tulenarkoihin tulitikkuleikkeihin he ovat ryhtyneet? Riskien suuruusluokka liikkuu sadoissa miljoonissa tai miljardeissa. Oma veikkaukseni on, että ymmärtävät mutta eivät välitä.

Pekka Ala-Pietilä on maailmanluokan yritysjohtaja. Suomalaiset eivät tunne miestä, joka edustaa meidän oloissa harvinaista pohdiskelevaa johtajatyyppiä ja muistuttaa henkilönä enemmän Koskelaa kuin Lammiota. Luotan hänen käsitykseensä yritysten corporate governancesta eli hyvästä hallinnointitavasta ja stategiasta enemmän kuin Sirpa Paateron osaamiseen tässä asiassa.

Ala-Pietilän potkut tuovat mieleen Mikael Liliuksen, joka takoi Fortumin johdossa miljardien arvonnousut valtiolle. Lilius joutui lähtemään, koska duunareiden palkat eivät nousseet samaa tahtia johdon optioiden kanssa.

***

Tällaiset tapaukset eivät olisi mahdollisia Singaporen valtion tai Antti Herlinin omistuksessa. Molemmat edellämainitut osaavat omistamisen. Suomen valtio ei.

Valtion omistukset keskitettiin Solidiumiin, koska poliitikkojen näpit haluttiin irti arvotavarasta. Nyt nähty näytelmä osoittaa, ettei roolijako vieläkään toimi. Maakuntasarjan mestaruus politiikassa ei tarjoa riittävää ymmärrystä suurten yritysten johtamiseen. Parhaat hallitusvaikuttajat saattavat jatkossa sanoa kiitos ei valtionyhtiöille, jotta välttävät turhautumisen, julkisen häpeän ja tahran ansioluetteloissaan. Populismi tulee liian kalliiksi.

***

Juha Sipilän hallitus joutuu varmasti pohtimaan omistajaohjauksen kehittämistä. Yksi helppo ratkaisu on myydä kaikki pois ja sijoittaa varat kustannustehokkaaseen indeksirahastoon.

Jos ei osaa omistaa, vastuu on viisasta siirtää sellaiselle, joka osaa.

Joseconomics eli lottokansantalouden perusteet

Hätkähditkö, kun he sanoivat jos? Vaalien viimeisessä suuressa tv-väittelyssä puolueiden puheenjohtajat mainitsivat nuo kolme kirjainta niin monta kertaa, että olisi pitänyt laskea. Mutta laskemattakin on selvää, mihin lottokansan tärkeimpien päättäjien talousajattelu perustuu.

Jos maailmantalous piristyy, pelottavia sopeutuksia ei tarvitse tehdä. Jos työmarkkinajärjestöt sopivat, jos Venäjällä palataan normaaliin ja jos Sichuanin kiinalaiset matkustavat Lappiin, niin eipä huolta Suomella. Tai jos Saksa heltyisi elvyttämään, niin siinäkin voisi olla meille oljenkorsi.

Elämme lottokansantaloudessa ja oppimme on joseconomics, tuulen kääntymisen kuponki, jota odottelemme sitkeästi.

Työmarkkinoita pitäisi uudistaa. Tarvittaisiin ajattelun ja kulttuurin mullistus. Todennäköisyys työmarkkinajärjestöistä lähtevään läpimurtoon on kuitenkin lähes yhtä pieni kuin lauantai-illan rakkaassa arvonnassa.

Eiliseen YLEn suureen vaalikeskusteluun osallistui torstai-iltana myös kolme talousviisasta, joista yksi oli arvostettu Sixten Korkman. Sain viime viikolla lyhyen tilaisuuden keskustella hänen kanssaan reseptiikasta, joka tuo Suomen pois talousahdingosta. Sixtenin pohjimmainen viesti oli, että ei kannata sopeuttaa liian tiukasti, eikä oikeastaan tehdä juuri muutakaan merkittävää, sillä maailmantalous vetää Suomen aikanaan lamasta. Kuponki numero yksi.

***

Kupongin numero kaksi nykäisee esiin Antti Rinne: vienti.

Rinne kertoo kansalle, että Suomi toipuu teollisuusvetoisella kasvulla ja tiedotusvälineet toistelevat, että Rinteen mielestä Suomi tarvitsee kasvua ikään kuin se olisi jokin uutinen. Vain konstit puuttuvat.

Niin pitkään kuin sanoja kasvu ja vienti toistetaan toivetilana ilman konkreettisia ratkaisuja, kyse on vain joseconomicsista.

Palautetaanpa mieleen, millaisia toimia Teknologiateollisuus - maan tärkein toimialajärjestö – on toivonut poliitikoilta: 1. Sääntelyn purkaminen. 2. Verotuksen kannustimet tukemaan sijoituksia Suomeen. 3. Ennustettava toimintaympäristö.

Rinteen demareille nämä kaikki ovat vaikeita asioita. Sääntely on hyväksi virkamiesten ja ay-liikkeen tukemalle puolueelle (oikeat duunarit käyvät vähiin), verotusta pitää kiristää, eikä ennustettavuudestakaan voida puhua, kun mies ei esitä tulevaisuudesta visiota, johon liike-elämä voisi päätöksissään nojata. 

***

Kolmas kuponki on uusi Nokia.

Rinne, Sipilä ja Stubb pitävät erityisen paljon Supercellistä, ja kukapa ei pitäisi. Supercellin bisnes uusien lukemattomien pelien kehittämisessä muistuttaa ilahduttavasti lottoamista, ja yhtiön tuottamat valtavat voitot ja verot tarjoavat terapiaa post-Nokian traumasta kärsivälle Suomelle. Kunpa vain saisimme monta uutta Supercelliä, niin meidän ei tarvitsisi tehdä muita muutoksia!

Vaalipaneeleissa politiikat kertovat mielellään kannattajiensa taloudellissta tai ideologista lähtökohdista mihin liiketoimintaan Suomen yritysten tulisi panostaa. Ensimmäiselle se on arktinen alue, toiselle biotalous, kolmannelle peliteollisuus, neljälle tuulivoima, vitoselle teollisuus ja sitä rataa. Voi kun samalla tarmolla edistettäisiin yrittäjyyden ja työllistämisen yleisiä edellytyksiä. Ei tarvitsi lotota tai jossitella. Yrittäjät ja yritykset kyllä löytävät toimialat, joihin satsata.

Suomen tilanne ei ole millään tavalla epäselvä. Tällä maalla on yksinkertaisesti liian pienet tulot.

Tulot kasvavat, kun talous kasvaa. Talous kasvaa kun työn antamisesta tehdään helpompaa eli lisätään työmarkkinoiden joustoja. Kannustinloukkujen purku auttaa ihmisiä tarjoamaan työpanostaan työnantajille. Myös yrityksiä häiritsevästä byrokratiasta pitää päästä eroon.

Pelkästään näillä keinoilla päästään pitkälle. Tulevan pääministerin kannattaa kuitenkin varmistaa myönteinen kehitys kaikissa mahdollisissa keleissä. Siksi tarvitaan myös kannustimia investointeihin ja työn tekemiseen. Helpoiten se onnistuu verotusta säätämällä.

Hyvä johtaminen ei ole jossittelua.

Kuva (c) Jussi Lähde

Saisinpa takaisin myönteisen Suomen

Olen toiminut yrittäjänä yli puolet elämästäni. Aloitin urani järjestämällä teknoreivejä.

Bilebisneksen jälkeen keskityin rakentamaan Management Eventsiä, joka järjestää ammattilaisille tapahtumia. Niinä vuosina unohdin, että meillä on Suomessa sellainen asia kuin byrokratia. Niin helppoa oli toimia b2b-palveluja tarjoavassa yrityksessä keskellä Helsinkiä.

Reilun kymmenen vuoden jälkeen halusin ME:n rinnalle toisen työmaan. Rakastuin 350-vuotiaaseen Billnäsin ruukkiin, joka oli rapistunut kolmen vuosikymmenen ajan kaupungin omistuksessa.

Tartuin työhön hymyssä suin ja palavalla innolla. Päätin laittaa persoonani, lahjakkuuteni ja miljoonani täysillä peliin, jotta voisin toteuttaa visioni.

Hotelli- ja ravintola-alan palveluelämys vietäisiin aivan uudelle tasolle Suomessa. Samalla korjattaisiin kulttuurihistoriallisesti arvokas ruukki ja luotaisiin työtä ja verotuloja Raaseporin surkastuvalle talousalueelle.

Kaikki voittaisivat, hyvä diili, eikö vain?

***

Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Kylmää vettä virtasi niskaan vasemmalta ja oikealta samaan tahtiin kuin ruukin läpi virtaavassa koskessa.

Ensimmäinen pettymys: kaavoitus.

Etukäteen arvioitiin, että se kestäisi kolme vuotta. Nyt on kulunut seitsemän vuotta, ja teknisesti kaavoitus on puolivälissä.

Toinen pulma ovat olleet puunkaatoluvat – tai pikemminkin niiden saamisen vaikeus. Kyse on Suomen mittakaavassa pienestä asiasta. Vääntö puunkaadosta paljastaa kuitenkin byrokraattisesta järjestelmästämme elementtejä, jotka tulisi heittää romukoppaan.

Olemme koettaneet saada kaatolupia puille raivataksemme pusikoita ja palauttaaksemme Billnäsin kulttuurimaiseman siihen tilaan, jossa se oli loistonsa päivinä. Prosessi on nyt kestänyt vuosia, niellyt kymmeniä tuhansia euroja ja tuottanut satoja sivuja paperia. Lupaa ei ole kuitenkaan saatu.

Todettakoon, ettei kyse ole mistään avohakkuista. Puut ja maisemansuunnittelu ovat rakkain harrastukseni. Olen käyttänyt suunnittelussa apuna Suomen arvostetuimpia maisema-arkkitehtejä ja ammattibiologeja. Vaikutukset luontoon on arvioitu huolellisesti.

Ruukit, panimot ja kehräämöt olisivat jääneet rakentamatta, jos nykyiset säännöt olisivat olleet voimassa silloin kun Billstenit, Finlaysonit ja kumppanit tulivat Suomeen.

Mustavalkoiseen ideologiaan perustuva hallintovallan väärinkäyttö ja loputtomat valitusmahdollisuudet ovat investointien kannalta murhaavan vaarallinen yhdistelmä.

***

Suomea äskettäin uhannut murtajien lakko on sukua Billnäsin vähäiselle puuriidalle.

Koko maa uhkasi painua polvilleen pienen joukon intressien edessä. En voi tehdä tästä muuta johtopäätöstä kuin sen, että Suomi on seonnut. Nykymuodossaan demokratia tarjoaa häikäilemättömästi toimiville vähemmistöille mahdollisuuden vallankäyttöön, jonka mittasuhteita ei voi hyväksyä.

Yrittäjien on hyvin vaikea toimia tällaisissa olosuhteissa. Rakastan isänmaatani, mutta en voi pitää Suomea enää mielekkäänä toimintaympäristönä. En halua investoida tänne. Olen pahoillani.

Yhden asian loppu on jonkun toisen alku.

On kulunut melkein vuosi siitä, kun päätin jäädyttää investoinnit Billnäsiin ja panna ruukin luukulle lapun. Taistelun rauhoittuminen on tarjonnut mahdollisuuden keskittää ajatukset takaisin Management Eventsiin.

Yrittäjänä minulla on taas se tunne, että voin muuttaa maailmaa, tekemällä niitä asioita, joissa yrittäjä on parhaimmillaan: tuotteen kehitystä, innovointia, asiakastyötä ja johtamista. Tekemiseen on palannut ilo. Raasepori on vaihtunut Singaporeen. Management Events kasvaa siellä.

***

Management Eventsin porukka on kasvanut nyt 300 huippuammattilaisen joukoksi, joka työskentelee 14 toimistossa kahdella mantereella.

ME on saanut kehittyä, koska sen toimintaa ei ole tajuttu vielä säädellä määräyksillä. Olemme voineet innovoida vapaasti tuotteita ja toimintatapoja sekä luoda työpaikkoja. Samalla on syntynyt suomalaisittain harvinainen palvelun vientituote.

Billnäsin ruukille kävi täsmälleen päinvastoin. Byrokraatit voittivat ensimmäisen erän.

Byrokratia on innovoinnin ja kasvun vastakohta. En pysty millään ymmärtämään sitä, että Suomen valtio ottaa velkaa maksaakseen palkkaa virkamiehille, jotka säätävät lakeja, tulkitsevat niitä mieleisekseen ja tekevät parhaansa vaikeuttaakseen yritysten ja yksilöiden tekemisiä.

Tämä kehitys pitää pysäyttää nopeasti. Byrokratiaa pitää säätää selvästi pienemmäksi, koska yrittäjät tarvitsevat tilaa voidakseen luoda uutta toimintaa ja työpaikkoja.

Suomen pitää luultavasti vielä vähän aikaa kypsyä ajattelutavan muutokseen. Voi olla niinkin, että siihen tarvitaan vielä lisää huonoja uutisia, valitettavasti. Lopulta Suomi kuitenkin nousee, kun ihmiset ymmärtävät, että nousuun tarvitaan innovaatioita, rohkeutta ja iloista työtä.

Tämä blogi on ilmestynyt Kokoomuksen vierasblogissa 2.4.2015

Tapahtumasta jää muutakin kuin kuitti ruudulle

Peliteollisuus säkenöi, kasvaa ja kyykyttää kyynikoita. Pelien lisäksi suomalaiset osaavat tehdä myös tapahtumia, joiden laatu kestää hyvin vertailussa maailman parhaimpiin tilaisuuksiin. Slush ja Nordic Business Forum ovat näkyvimmät esimerkit, mutta niiden vanavedessä tulee tuhansittain muitakin menestyviä tapahtumia.

Olen työni puolesta saanut seurata tapahtumatuotantoja useissa kymmenissä maissa. Näkemäni perusteella tiedän, että tapahtumien järjestäminen sopii suomalaiselle luonteelle hyvin:

Detaljit hinkataan kuntoon japanilaiselle perusteellisuudella ja aikatauluista pidetään kiinni kuin saksalaiset. Parasta on kuitenkin se, että tapahtumien tekijät ovat oppineet hymyilemään. Tapahtuma on huippu silloin, kun se on elämys ja elämys se on silloin, kun asiakas poistuu paikalta paljon paremmalla tuulella kuin tullessaan oli.

***

Suomi hyötyy tapahtuma-alasta, koska se kasvaa, tarjoaa runsaasti työtä ja on verointensiivinen. Tapahtumayritykset palkkaavat jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä. Ala on selvinnyt voittajana sekä median että digitalisaation murroksissa.

Syynä on muun muassa se, että henkilökohtainen kontakti on vaikuttavuudeltaan ylivoimainen käyttäjäkokemus. Yhdistämällä digitalisaation, peleihin liittyvän elämyksellisyyden ja tapahtumissa välttämättömän kohtaamisen Suomi voi löytää jotakin uutta ja ainutlaatuista kuten aikoinaan 1990-luvulla löysi. Digitalisaatiota tehokkaasti hyödyntävät tapahtumien liiketoimintamallit ovat maailmalla vielä haussa, mutta ne saattavat hyvinkin tulla Suomesta!

Tapahtumien myönteistä kehitystä kannattaa suosia myös heijastusvaikutusten takia. Tapahtumat ovat omaa liikevaihtoaan huomattavasti suurempia moottoreita, jotka rasvaavat ravintola-alan, hotellien ja kongressikeskusten bisneksiä joka puolella Suomea.

Post Nokian aika vaatii suomalaisilta määrätietoista irrottautumista keskinkertaisuudesta ja päättäväistä pyrkimystä uuteen ajatteluun.

Julkisen perustelun keskustelun perusteella väitän, että teollisuuteen ja muihin vanhoihin vahvuuksiin perustuvat suurhankkeet hallitsevat liikaa päättäjien ajattelua. Hyvin harvat vaikuttajat tuulettavat kunnolla käsityksiään ja löytävät itsensä miettimästä esimerkiksi kolmen miljardiluokan hotellin rakentamista vaihtoehtona yhdelle suurelle ydinreaktorille.

Pöyristyttävä vertaus, eikö vain, melkeinpä loukkaus? Mutta miettikääpä asiaa vielä toisenkin kerran.

Vanha kunnon Finlandia-talo kotiuttaa pääkaupunkiseudulle joka vuosi kymmenien miljoonien eurojen tulot joka vuosi. Raha lentää tänne Amerikasta ja Aasiasta asti, vaikka maailmanluokan vertailussa Finlandia-talo on vaatimaton tapaus.

Singapore sijoitti hiljattain 5 miljardia dollaria omaan finlandiataloonsa, Marina Bay Sandsiin. Siitä tuli saarivaltion kokous- ja matkailutoiminnan uusi sydän. Pääomat rakentamiseen tulivat amerikkalaisen miljardöörin taskuista.

Tällaiseen paukkuun ei siis välttämättä tarvita yhteiskunnan rahaa. Sitäkin tärkeämpää olisi avata mahdollisuuksia megaluokan ajatuksille ja niistä sikiäville hankkeille.

Suomessa on valitettavasti toimittu toisella tavalla, lannistamalla uutta ja takertumalla vanhaan tyyliin ja tapaan. Norjalainen miljardööri Arthur Buchardt joutui taistelemaan kahdeksan vuotta ja tinkimään tavoitteistaan, jotta sai luvan 16-kerroksisen hotellin rakentamiseen Jätkäsaareen. Hänen unelmatornissaan olisi ollut 33 kerrosta.

***

Suomalainen Guggenheim ja muut megahankkeet pitäisi minusta nähdä samanlaisina investointeina kuin rautatiet, joita rakennettiin aikoinaan korpiin metsäteollisuuden tarpeita varten. Guggenheimit tarjoaisivat elämyksiä sekä suomalaisille että ulkomaalaisille ja syöttäisivät kukin asiakkaita ja rahaa useille satojen huoneiden hotelleille ja kymmenille ravintoloille.

Kuohuviinien kaatamista Finlandia-talolla ei voi ulkoistaa Kiinaan. Työ ja verot pysyvät Suomessa. Tapahtumien järjestäjät tilittävät reippaat alvit ja maksavat käyttämästään sähköstä täydet verot toisin kuin teollisuus. Tapahtumien alihankintaketjukin on poikkeuksellisen sinivalkoinen.

Edellä mainittujen vaikutusten takia on järjenvastaista, että verottaja hyväksyy vain 50 prosenttia edustuskuluista vähennyksiksi. Tällainen hölmöys pitää poistaa välittömästi.

En ymmärrä enkä hyväksy sitä, että yrityksen kaikki muut kulut ydinpolttoaineesta riistotyövoiman valmistamiin aasialaisiin sateenvarjoihin saa vähentää, mutta ei edustuskuluja joista raha jää Suomeen. Minä veisin edustuskulujen verokohtelun suorastaan aggressiivisen myönteiselle tasolle. Lupaan Suomeen ainakin 20 000 uutta työpaikkaa, jos ne saisi vähentää kahteen kertaan.

Firmojen markkinointiraha elvyttäisi kotimaan työintensiivisiä tapahtuma, ravintola-alaa ja lykkäisi investoinnit käyntiin. Nyt suuri osa näistä rahavirroista ohjautuu Googlelle ja Facebookille. Suomeen jää käytännössä vain pieni nippu pikseleitä eli kuitti ruudulle.

Olli Muurainen
Management Events

Blogi ilmestyi Evento Awardsien yhteydessä 25.3.2015