tiistai 3. lokakuuta 2017

Finnairin myynti olisi suuri riski

Pörssikurssien nousu kiihdyttää keskustelua Suomen valtion pörssiomistusten myynnistä. Yksi kiinnostavimmista tapauksista on Finnair, josta valtio omistaa 55 prosentin osuuden. Finnairin toimitusjohtajan Pekka Vauramon mukaan hänen johtamansa yhtiö on liian pieni menestyäkseen (HS 28.9.).

Finnair kuuluu valtion osakesalkun strategisiin omistuksiin. Kansallisella lentoyhtiöllä on ratkaisevan tärkeä rooli, kun pieni ja syrjäinen maa verkottuu maailman suuriin keskuksiin. Hyvät lentoyhteydet ovat menestyvän talouselämän ja kasvavan turismin elinehto.

Jos Finnair myytäisiin suuremmalle lentoyhtiölle, esimerkiksi British Airwaysille, sen kohtaloksi koituisi todennäköisesti syöttöyhtiön rooli. Tällaiseen asetelmaan liittyisi ilmeisiä riskejä:

British Airwaysin velvollisuus olisi oman liiketoiminnan optimointi ja synergiaetujen maksimointi. Suomen etu jäisi tässä pohdinnassa toissijaiseksi. Suurimmassa vaarassa olisivat maakuntien kannattamattomat reitit. Finnairin tehokkaimmat Airbus 350 -koneet siirtyisivät reiteille, joilla niistä voitaisiin tehdä nykyistä suuremmat voitot.

Uusi suuryhtiö pyytäisi varsin todennäköisesti suomalaisilta maakunnilta ja kaupungeilta tukea heikkojen reittien ylläpitämiseen. Hinnat nousisivat. Osa Helsingin suorista yhteyksistä Aasiaan ja Amerikkaan joutuisi vaaravyöhykkeelle. Suomi menettäisi kilpailuedun, jonka laadukas kansallinen lentoyhtiö on tarjonnut.

Suomen valtio saisi Finnairista 1,2 miljardin euron myyntitulon, jos yhtiö myytäisiin nyt. Se hidastaisi valtion velkaantumista vain muutamien kuukausien ajan, mutta vaikuttaisi liike-elämään, turismiin ja maakuntiin useiden vuosikymmenien ajan. Pitkän aikavälin kustannus olisi moninkertainen saavutettavissa olevaan pikavoittoon verrattuna.

Myyntihaluja perustellaan usein Vauramon tapaan suuren mittakaavan eduilla, mutta väitteen tueksi ei yleensä esitetä todisteita.

Monet liiketoiminnan keskeiset kustannuserät - esimerkiksi polttoaineet, lentokenttämaksut ja maapalvelut - ovat kaikille lentoyhtiöille samoja tai lähes samoja.

Jos pienet ja keskisuuret lentoyhtiöt toimivat rohkeasti ja oikea-aikaisesti, ne pystyvät hankkimaan koneita jopa edullisemmin kuin suuret. Finnairin edellisten johtajapolvien aikana toteutettu A350-laivaston hankinta on erinomainen esimerkki tällaisesta toiminnasta.

Menestyvien lentoyhtiöiden joukossa on aina ollut sekä suuria että pieniä lentoyhtiöitä. Suuret ovat kutistuneet pienemmiksi tai tehneet konkursseja ja pienet ovat kasvaneet suuremmiksi.

Hyviä esimerkkejä tästä kehityksestä ovat mm. Norwegian, Easyjet, Southwest Airlines, Singapore Airlines ja Finnair itse. Innovatiivisuus yhdistää näitä kaikkia, mutta Finnairin ja Singapore Airlinesin kilpailuvaltteihin kuuluu myös erinomainen palvelu.
Pienestä Singaporen kaupunkivaltiosta tuli talouden ja turismin keskus nimenomaan loistavien lentoyhteyksien ansiosta.

Singaporen valtio omistaa edelleen enemmistön kansallisesta lentoyhtiöstä sijoitusyhtiönsä Temasekin kautta, vaikka Singapore kuuluu vapaan markkinatalouden äänekkäimpiin puolestapuhujiin. Valtion osuus on 56 prosenttia eli lähes sama kuin Suomessa.

Singapore Airlines oli aikoinaan pienempi yritys kuin Finnair. Valtion omistus ei ole estänyt sitä nousemasta maailman suurimpien ja arvostetuimpien lentoyhtiöiden joukkoon.

Suomalaiset yritysjohtajat ja yrittäjät ovat yleensä sitä mieltä, että valtion pitäisi luopua omistuksistaan pörssiyhtiöissä. Finnair on poikkeus. Se on yksi Suomen tärkeimmistä valtionyhtiöistä. Pörssinoteeraus pitää huolta yhtiön kilpailukyvystä ja tarjoaa mahdollisuuden investointien rahoitukseen. Yksityiset sijoittajat osallistuvat tällä tavalla Suomelle tärkeiden yhteyksien ylläpitämiseen ja laajentamiseen.

Jos valtio tarvitsee rahaa, se voi luopua metalliteollisuuden yritysten vähemmistöosuuksista. Finnairin enemmistön myyntiin liittyvä riski on kuitenkin liian suuri. Se saattaisi olla vielä suurempi virhe kuin sähköverkkojen myynti ulkomaisille sijoittajille oli.




sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Demokratian korjaussarja

Suomi ei ole jakautunut kahteen. Perinteisten oikeisto-vasemmisto ja konservatiivi-liberaali akselien ohella voi politiikan jakaa maltillisiin ja radikaaleihin. Maltillista ja suvaitsevaista politiikkaa tekevillä puolueilla (kok, SDP, kesk, vihr, RKP, Krist.) on Suomessa yhteensä n. 80 prosentin kannatus.

Perussuomalaiset on suomalainen versio eurooppalaisesta maahanmuuttokielteisestä radikaalista liikkeestä. Persut ovat kuitenkin eurooppalaisittain pehmeä porukka ja heidän 8,8 prosentin vaalikannatuksensa lienee tuossa sarjassa yksi Euroopan matalimpia. Poliittisen kentän vasemmalla laidalla tilanne on samantapainen.

Pragmaattinen maltillisuus on Suomen menestystarina, jolla on ollut kriisejä, mutta hyvin se on taistelunsa kestänyt. Menestyksellä on kuitenkin kääntöpuolensa:

Suomalainen demokratia on vaikeuksissa. Hallitukset eivät ole saaneet merkittäviä muutoksia aikaan yli kymmeneen vuoteen, näköalattomuus leviää ja Suomi on köyhtynyt suhteessa kilpailijamaihin. Vaikuttajat tietävät, mitä pitäisi tehdä. Mutta järjestelmä suosii sitä, ettei mitään tehdä tai jos tehdään, niin päätökset perutaan.

Poliittinen kenttä pirstaloituu ja toimintakykyisten koalitioiden kokoaminen muuttuu entistäkin vaikeammaksi. Hallituksen enemmistöä ei voi muodostaa yhden tai kahden kansanedustajan varaan, koska matkojen, mahdollisten loikkareiden tai omantunnonkysymysten vuoksi enemmistöpolitiikka ei aina toteutuisi. Siksi mukaan otetaan vielä yksi tai kaksi puoluetta, varmuuden vuoksi.
Laajapohjainen hallitus on teoriassa kaunis ajatus, mutta se tarkoittaa myös laajaa arvopohjaa. On ymmärrettävää, että poliitikot tekevät mieluummin mitättömiä päätöksiä kuin luopuvat omista arvoistaan. Demokratia kaipaa apua, jotta se voisi palvella kansalaisia paremmin.

Suomi tarvitsee tulevaisuudessa sellaisia hallituksia, joiden periaatteissa, tavoitteissa ja toiminnassa näkyy nykyistä selkeämpi sävy, ideologia. Tämä tarkoittaa sitä, että hallituksissa olisi vähemmän puolueita kuin nykyisin.

Ensin täytyy kuitenkin ratkaista toimintakykyyn liittyvä haaste. Siksi ehdotan, että A) enemmistöhallitukselle sovitaan niin sanottu reissuturva ja B) vähemmistöhallitukselle sovitaan enemmistöturva. Lakeja ei tarvitse muuttaa, sillä tämä voitaisiin hoitaa kolmen suurimman puolueen keskinäisellä sopimuksella. Muut puolueet tulisivat luultavasti mukaan, jotta ne voisivat osallistua hallitustyöskentelyyn.

Mallissa A sovittaisiin, että yhdenkin kansanedustajan enemmistö on enemmistö, jota oppositio kunnioittaa. Eli jos yksikin hallituspuolueen kansanedustajista on matkoilla tai sairaana, yksi opposition edustaja äänestää vastaavasti tyhjää. Tällä tavalla eduskunta kunnioittaisi sitä demokratian peruskiveä, jonka mukaan vaaleissa valittu enemmistö saa päättää.

Tällainen ratkaisu toisi uusia vaihtoehtoja hallituksen muodostajalle. Tämä tyyli olisi luultavasti demokraattisempi kuin hallituspohjan laajentaminen ihan vain siltä varalta, että joku hallituspuolueen kansanedustajista joutuu olemaan poissa ratkaisevasta äänestyksestä 40 asteen kuumeen takia.

Enemmistö päättää, olkoon vaikka niukkakin!

Joissakin tilanteissa Suomelle voisi sopia myös vähemmistöhallitus – koska poliittisessa kentässä ei ole enää selkeää jakoa oikeistoon ja vasemmistoon. Vähemmistöhallitus ei ole kuitenkaan realistinen vaihtoehto, jos sillä ei ole onnistumisen edellytyksiä. Siksi tarvitaan malli B eli vähemmistöhallituksen enemmistöturva:

Sovitaan että ”enemmistön” muodostamiseen riittää 90 tai 80 kansanedustajaa. Sopimus pitäisi olla kahden vaalikauden mittainen, jotta oppositiolla on mahdollisuus hallituksen kannatuksen laskiessa samaan valttiin neljän vuoden päästä. Sopimuksen tehneet ja oppositioon jäävät puolueet pidättäytyisivät äänestämästä tai tukisivat hallitusta.

Jos olen ymmärtänyt oikein, Ruotsissa otettiin käyttöön samansukuinen malli, koska ruotsidemokraatteja ei haluttu hallitukseen eikä enemmistöä olisi muuten syntynyt.

Ymmärrän hyvin, että tällaiset ajatusharjoitukset ovat kauhistuksia monelle suomalaisen mallin puolustajalle. Kysyn kuitenkin:

Ovatko nykymallin mukaan kootut hallitukset toimineet hyvin? Onko työskentely ollut antoisaa ja tuloksellista? Tuntuuko veronmaksajien varoilla palkatuista virkamiehistä, kansanedustajista ja ministereistä siltä, että työn jälki on ollut sellaista, mitä äänestäjät odottavat ja ansaitsevat? Miten politiikka olisi muuttunut, jos jokaisesta 2000-luvun hallituksesta olisi pudotettu pois yksi puolue tai vaihdettu yksi suuri puolue toiseen keskisuureen tai pienempään?

101 paikkaa on enemmistö eduskunnassa. Tästä huolimatta kolme viimeisintä hallitusta ovat:
- 2015 Sipilän Kesk+Kok+PS, 123 edustajaa.
- 2011 Sateenkaaressa Kok+SDP+Vihr+Vas oli aloittaessaan 119 paikkaa.
- 2007 Vanhanen II Kesk+Kok+Vihr+RKP kansanedustajia on 126

Tältä näyttää tuoreen mielipidemittauksen perusteella laskemani *) arviot paikkamääristä eduskunnassa.  http://yle.fi/uutiset/3-9604997


Kok 43
SDP 38
Kesk 38
Vihr 29
PS 20
VAS 15
RKP 10
KD 9
 
Tilanne on todella tasainen ja kahden vuoden kuluttua mikä tahansa kolmesta isosta voi olla hallituksen muodostajan paalupaikalla.

Hallituksen muodostaminen nykytyylillä

Kokoomus aloittaa. Hallituksen muodostaja Petteri Orpo etsii enemmistöksi nykytyyliin selvää enemmistöä(115+paikkaa) Vaihtoehtoja on mm.

KOK +SDP+ KESK
KOK+SDP+VIHREÄT+ täydennettynä RKP/KD/VAS
KOK +KESK+VIHR+ täydennettynä mahdollisesti RKP/KD/VAS

Perussuomalaisia en ota nykykannatusmittauksein valossa mukaan vaihtoehdoksi. Heistä ei olisi hallitusvastuuseen kannatusromahduksen perusteella.
                                                                                                                                    
Punamullan variaatiota ovat mm.

SDP+KESK+VAS+VIHR
KESK+SDP+VAS+RKP+KD

Kumpikaan ei tunnu luontevalta


Reissuturva (oppositio kunnioittaa yhden kansanedustajan enemmistö)

Kaikkien edellisten vaihtoehtojen lisäksi

KOK+KESK+RKP 101 Paikkaa
KOK+SDP+RKP 101 Paikkaa
KESK+SDP+RKP + VAS tai Vihr



Vähemmistöhallituksen enemmistöturva l. 80 paikalla valtaan

KOK+KESK 81 paikkaa

KOK+SDP 81 paikkaa

KOK +VIHR+RKP 82 paikkaa

SPD+VIHR+VAS 82 paikkaa

KESK+SDP+ Mikä yksi muu tahansa esim. RKP tai KD


--

*) (jaoin muut 2% kannatuksen laskennallisesti tuomat neljä paikkaa tasaisesti kolmelle isoimmalle puolueelle sekä RKP:lle automaattisena Ahvenanmaan paikkana)


torstai 19. tammikuuta 2017

Suomikin on täynnä pieniä trumpisteja.

Yhdysvaltojen uusi presidentti vannoo virkavalan huomenna. En muista miesmuistiin, että mikään asia olisi aiheuttanut minulle käänteitä vatsanpohjassa samalla tavalla kuin Donald Trumpin virkakauden aloitus.



Hengityksen pidättelemistä ei voi tehdä neljän vuoden ajan. Siksi on parempi yksilötasolla keskittyä vaikuttamaan niihin asioihin joihin voi: perheeseen, työhön, terveyteen, läheisiin. Kun ihminen tekee niin, hän voi kohdata myllertävän maailman shokit paremmassa taloudellisessa ja henkisessä valmiudessa.

Olen lukenut paljon Donald Trumpista. Olen perehtynyt myös hänen toimintamalleihinsa. Ne eivät ole lopulta kovin kaukana meidän kotoisesta Suomenmaasta.

Suomikin on täynnä pieniä trumpisteja. Venytämme totuutta ja levitämme väitteitä, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Moni suomalainen vaikuttaja käyttää samoja lääkkeitä kuin Trump mutta pienempinä annoksina.

Totuudenjälkeisen ajan vakavin oire on julkisen keskustelun tason heikkeneminen. Tunteet jyräävät faktat. Jyrkkä yksioikoisuus voittaa maltillisen ja monipuolisen pohdiskelun. Perinteisen median heikkeneminen on tuonut julkiseen keskusteluun mukaan uudet äänitorvet, joita voisi kauniisti sanoa vaihtoehtoisiksi medioiksi. Klikkien maksimointi on tärkeä liiketoimintamalli kaikille medioille. Tunne klikkaa linkkiä järkeä herkemmin.

Yllättävän suurten ihmismassojen, jopa niin sanottujen tolkun kansalaisten suhteellisuudentaju horjuu. Ihmiset jakavat tietoa, joka tuntuu heistä oikealta. Ei siis ole oikein vaan tuntuu oikealta. Mahdollisuudet mielipiteiden manipulointiin paranevat, koska virheitä ei enää korjata.

Muistelen esimerkiksi listausta Amerikan presidentinvaaleista jaetuimpien uutisten osalta. Kärkeä hallitsivat uutiset, jotka olivat puhdasta roskaa. Toinen näyttävä esimerkki on hiljattain Suomessa julkistettu juttu, jossa väitettiin että Suomen julkinen sektori on selvästi pienempi kuin uskotaan ja ettei velka ole ongelma.

Totuuden vääristyminen on vaarallinen ilmiö demokratian, länsimaisen sivistyksen ja lopulta rauhan kannalta. Koko länsimainen yhteiskunta perustuu pohjimmiltaan totuuteen – tai vähintäänkin totuuden etsimiseen.

Valheet ja vääristely ovat jo vahingoittaneet Suomeakin. Nöyrä ja sitkeä kansa on vähitellen turtunut uskomaan siihen väitteeseen, että paras ratkaisu ongelmiin on ratkaisun lykkääminen.

Oppositio iskee kiinni kaikkeen, mitä hallitus yrittää tehdä. Monet huippupoliitikot ovat jääneet some-koukkuun: Mitä rajummin sanot, sitä enemmän seuraajat tökkivät tviittiisi sydämiä. Klikkijournalismista riippuvainen media voimistaa huutelun voimaa. Demokratia rampautuu meillä ja muualla huolestuttavaa tahtia.

Minusta suomalaisten poliitikkojen ja median pitäisi lopettaa trumpismi ennen kuin on liian myöhäistä. Ehdotan, että valtakunnan merkittävimmät poliitikot julistavat tviittirauhan viimeistään kunnallisvaalien jälkeen ja vetäytyvät tekemään yhdessä sitä, mistä heille maksetaan: huolehtimaan isänmaan tulevaisuudesta.

Hallitus yrittää parhaillaan tehdä päätöstä suurista asehankinnoista yhdessä opposition kanssa, suljettujen ovien takana ja budjettiraamien ulkopuolella. Jos tämä ratkaisu osoittautuu toimivaksi, miksi sitä ei sovelleta myös talouden ja hyvinvoinnin suuriin ratkaisuihin?  Tehtäisiin Suomen pelastuspaketti politiikan normaalien raamien ulkopuolella. Mitä hyötyä on julkisesta keskustelusta, jos se estää tärkeät päätökset tämän ja seuraavien hallitusten aikana? Maantavaksi muodostuu, että jokainen hallitus käy vuorollaan epäonnistumassa.

Suomella on hieno tarina, mutta juuri nyt Suomi on huonossa kunnossa. Mitä tahansa voi tapahtua, kun presidentti Trump johtaa Yhdysvaltoja. Toisten maiden tuen varaan ei voida laskea mitään, onpa kyse sitten taloudesta tai turvallisuudesta.

Suomen pitäisi tehdä se, mitä jokainen itsestään huolta pitävä henkilö tekee:
Pitää huolta terveydestään, fyysisestä kunnostaa ja taloudestaan. Sellainen maa, joka ei pidä huolta omista asioistaan, ei riskeeraa ainoastaan hyvinvointiaan vaan myös itsenäisyytensä.

Nopein ja luultavasti varmin talouden ongelmien ratkaisu olisi, että Suomi ryhtyisi Ruotsiksi, kuten Juhana Vartiainen äskettäin ehdotti blogissaan.

Suomi kopioi Ruotsia 1900-luvun loppupuolella kaikissa tärkeissä yhteiskunnallisissa ratkaisuissa. Tuosta yhteydestä luovuttiin noin kymmenen vuotta sitten. Ei olisi kannattanut. 

Keskitytään tekemiseen eikä ihmeen odottamiseen. Pidetään sielu ja kroppa hyvässä kunnossa, vaalitaan hyviä suhteita läheisiin ja naapureihin. Seurataan tarkasti maailman muuttumista ja nautitaan työn imusta.

Pelkään pahoin, että Suomen nykyinen johtajasukupolvi ei kykene sulkemaan Twitteriä.

Luulen, että he eivät pysty sellaiseen politiikan kehyksien ylittävään sopimiseen ja valtiomiesmäisyyteen, jolla Suomi voisi aloittaa seuraan 100 vuotta terveenä toipuvana potilaana. Mutta samalla toivon, että he osoittavat huoleni aiheettomaksi. Kaikki on edelleen mahdollista: romahdus ja tai uusi menestys.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Mahdollisuuksien maa – mitä Billnäsin ruukin 375 vuotta opettaa

Suomen teollisuus sai alkunsa siitä, kun nuori ruotsalainen yrittäjä Carl Billsten kyllästyi Tukholman seisovaan ilmaan ja muutti Österlandetiin, mahdollisuuksien maahan.
Billsten perusti Turkuun suuren meritullin ja sai lisenssin suolan tuonnille. Bisnes kukoisti ensin. Muutamien vuosien kuluttua se romahti, kun valtion veropolitiikka muuttui. Piti keksiä jotakin muuta. Uutta ideaa ei voinut kehua erityisen ainutlaatuiseksi, mutta se toimi. Sotaisa Ruotsi tarvitsi rautaa, joten Billsten rakensi masuunin ja kaksi kankirautavasaraa Mustionjoen rantaan. Ruukinoikeudet hänelle myönsi kuningatar Kristiina 25. kesäkuuta 1641.

Kunigatar Kristiina 
Siitä päivästä on kulunut tänään 375 vuotta. Ruukki on sopeutunut. Liki satavuotias Suomikin on muuttunut. Kurjuudesta on noustu maailman kehittyneimpien kansakuntien joukkoon. Myös aineellisesti Suomi on hyvin rikas maa. Rahaa ja varallisuutta on enemmän kuin koskaan ja velkaa vähemmän kuin monilla muilla. Siltä näyttää, kun asiaa katsoo riittävän pitkällä sihdillä. Lyhyen aikavälin ongelmat ovat Billnäsin kummituksille silmänräpäyksiä. Ruukilla on aikaa, kunhan joku vain pitää katot kunnossa.

Billnäsin teknologia edusti aikoinaan oman alansa huippua. Tuottavuus ja jalostusaste kohosivat hurjaa vauhtia 1800- ja 1900-luvuilla. Tuotteet olivat kilpailukykyisiä ja tarpeellisia. Raudasta tehtiin suurin piirtein kaikkea, mitä raudasta voi tehdä, työkaluista tykinkuuliin. Puut Suomi kaatoi Billnäsin kirveillä. Armeija puolusti itsenäisyyttä juoksuhaudoissa, 
jotka kaivettiin Billnäsin lapioilla. Sotien jälkeen teollistuvan Suomen pääkonttorit kalustettiin Billnäsin toimistokalusteilla.

Teknologian, markkinoiden ja liiketoiminnan muutokset ovat aina ohjanneet ruukin kehitystä. Billnäsillä on ollut vaikeita aikoja niin kuin Suomellakin. Teollinen toiminta alueella päättyi yli 30 vuotta sitten, koska siihen ei ollut enää edellytyksiä.


Billnäs oli pitkään hiljaa mutta se ei tuhoutunut. Lumoavan kaunis historiallinen alue nousee tulevaisuudessa uuteen loistoon, kun sinne tuodaan innovatiivista ja korkealuokkaista palveluliiketoimintaa. Päästetään ihmiset irti, tarttumaan työhön ja luomaan sellaisia asioita, joita kukaan ei ole aiemmin tehnyt. Niin tulee käymään myös Suomelle. Supercellin ja Rovion tarinat todistavat, millaisiin tekoihin bittien patruunat pystyvät. Tämän maan onni on, että tulevaisuuden suurimmat arvot luodaan sellaisessa toiminnassa, johon ei tarvita satamia. Palveluiden, ideoiden ja koodin vienti kiertää ahtaajat ja byrokraatit. Maailma ohittaa voimat, jotka haluavat estää muutoksen. Syrjäisen sijainnin merkitys vähenee.


 Suomi voi menestyä, koska se on vapaa maa. Täällä asuu ihmisiä, jotka ovat saaneet maailman parhaan koulutuksen mukana edellytykset ajatella itse. Vapaat suomalaiset voittavat pelkonsa, hymyilevät ennakkoluuloilleen ja ottavat elämänsä omiin käsiinsä.

Billnäs postikortti



maanantai 15. helmikuuta 2016

Erilaisuus menetti otteensa

Erilaisuus voi usein olla hyvä juttu. Se on voima, joka luo kilpailuetua yrityksille ja kokonaisille kansakunnille.

Suomen nykyinen erilaisuus periytyy 1900-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Monta vuosikymmentä erilaisuutemme toimi. Olemmeko testanneet, kuinka hyvin tämä malli nyt toimii? Olemmepa hyvinkin:

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen tulos on nolla prosenttia bkt:n kumulatiivista kasvua. Olemme oman verrokkisarjamme jumbo. Kirkkaasta tähdestä on tullut luuseri. Valtiolle, eli meille ja tuleville sukupolville on otettu 50 miljardia uutta velkaa, yrityksiä on mennyt nurin ja uusia firmoja on jäänyt perustamatta. Tämän päälle on saatu reilu annos henkistä pahoinvointia.

Jos tällä tiellä jatketaan, henkinen väkivalta muuttuu fyysiseksi. Tällaista uhkaa ei pitänyt tulla Suomeen. Nyt se on mahdollista.

Olimme ennen ylpeitä omaperäisestä suomalaisesta mallistamme. Ylpeytemme on kärsinyt kovan kolauksen. Mutta miksi emme pysty myöntämään, ettei malli toimi ja korjaamaan sitä?

Suomi kyllä huomasi, kun maailma muuttui eduksemme. Korjasimme kasvun hedelmiä. Myimme Kiinaan ja muille kehittyville markkinoille hevosta suurempia koneita. Poimimme rusinoita, tulimme liian tyytyväisiksi ja jätimme läksyt tekemättä.

Siitä on 20 vuotta, kun Kiinan kasvu toden teolla alkoi. Nyt kun Kiinan kasvu hiipuu ja kilpailu muuttuu monilla toimialoilla eloonjäämisen otteluksi, meillä on Suomessa edelleen ihmisiä, jotka eivät suostu uskomaan, että työpaikat, verotulot, investoinnit määräytyvät maailmanlaajuisessa kilpailussa. Suomi ei ole valmistautunut oikeaan kilpailuun sen paremmin kuin kohtaamaan hiipuvaa maailmantalouden alamäkeä.

Sitä ei pääse pakoon sanomalla, että me emme aio tähän kisaan osallistua. Tai että meidän erilaisuutemme on lopulta niin paljon parempaa, että kyllä muu maailma sen lopulta ymmärtää. Ei se ymmärrä. Eikä sitä kiinnosta. 

Suomen ongelmat eivät poistu itsekseen, kun jonain päivänä suhdanteet paranevat. Ne eivät parane, vaan heikkenevät ja me kuulumme heikoimpien joukkoon. Paratiisimme on vakavassa vaarassa.

Totuuden kieltäjien seurakunnassa riittää kuitenkin väkeä. He sulkevat silmänsä hämmästyttävän isoilta tosiasioilta:

Suomessa on maailman jäykin tai toiseksi jäykin työmarkkina.
Suomessa on yksi maailman huonoimmista huoltosuhteista eli yhtä työssäkäyvää kohti on yksi sairas, eläkeläinen, opiskelija. Verojen ja julkisen sektorin suhde kansantalouden kokoon hipoo maailmanennätystä.

Virallinen Suomi luottaa sopimusyhteiskuntaan, josta olemme olleet niin ylpeitä mutta turhaan. Suomessa järjestetään moninkertaisen määrän laittomia lakkoja Ruotsiin verrattuna, ja julkisen sektorin työntekijöitä edustava JHL pelottelee veronmaksajia uusilla lakoilla, AKT:n koviksista puhumattakaan. Teollisuuden palkat ovat nousseet kymmenessä vuodessa toiseksi eniten. Edellä on vain Kreikka.

Tällaista tulosta tekee suomalainen yhteiskunta. Kun sitten jokin menee yhteiskunnassa rikki, eri alojen asiantuntijat ryntäävät kertomaan, miten yhteiskunnan pitää asiaan puuttua uudella lailla ja miten valvoa, ettei moista pääse enää tapahtumaan.

Tästä erilaisuudesta maailma on suurelta osin irtautumassa. Suomi on rajusti ylireguloitu ja se estää talouskasvua. Menestyvien valtioiden päättäjät ovat tajunneet, että myönteiset voimat lähtevät liikkeelle, kun vapauksia ja kannustimia lisätään ja esteitä poistetaan.

Mahdollisuuksiin keskittyvät ihmiset, yritykset ja valtiot menestyvät. Rajoittajat ja kateelliset kärsivät.

Pääomat siirtyvät sellaisiin maihin, jotka eivät kurista niitä. Mikään isänmaallisuus ei pysty niitä pidättelemään. Yritysjohtajat toimivat väärin, jos he valitsevat hyvästä ja huonosta kohteesta jälkimmäisen.

Jotkut lukijoista saattavat sanoa, että minähän puhun niin kuin Björn Wahlroos. Niin puhun. Olen lainannut tarkoituksella hänen ajatuksiaan, maustanut niitä omillani ja paljastan sen vasta nyt, koska niiden joiden pitäisi kuunnella Wahlroosia, sulkevat silmänsä ja korvansa heti kun hänen nimensä mainitaan.

Hyi helvetti, markkinataloutta – vaikka juuri siihen menestyksemme on aina perustunut.

Wahlroos on syvästi huolissaan. Hän haluaisi olla ylpeä synnyinmaastaan, mutta häntä hävettää tämä surkeus. Häntä ei haittaa se, etteivät kaikki pidä hänestä. Ei minuakaan. Mutta se haittaa, ettei hänen ajatuksiinsa vastata asiallisesti.

Jos Suomi tekee konkurssin, Wahlroosin visio markkinatalouden roolin vahvistamisesta toteutuu, luultavasti hallitsemattomammin kuin jos tekisimme sen itse ja nyt. Me tarvitsemme markkinataloutta ja ihmisten itsemääräämisoikeutta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin.


Katastrofin estämiseksi meidän pitää kopioida pikaisesti maailmasta sellaisia malleja, jotka toimivat. Kun perusasiat saadaan kuntoon, talous kasvuun ja ihmisten tulevaisuudenusko takaisin, meillä on taas varaa omaperäiseen erilaisuuteen.

-

Tässä linkki Wahlroosin esitykseen. Suosittelen! 

tiistai 29. joulukuuta 2015

Miksi me olemme kusessa? Osa 3: Parlamentarismista puuttuu sulake

Eduskunta on hajotettu seitsemän kertaa Suomen itsenäisyyden aikana. Viimeksi näin kävi vuonna 1975, kun presidentti Kekkonen kyllästyi hallituspuolueiden riitelyyn.

Parlamentin hajottaminen kuuluu länsimaisen demokratian keinovalikoimaan. Suomessa eduskunnan hajottamisesta on kuitenkin tehty hyvin vaikeaa. Vuosituhannen vaihteessa sorvatun uuden perustuslain mukaan presidentti voi lähettää kansanedustajat takaisin vaalikentille vain pääministerin perustellusta aloitteesta ja eduskuntaryhmiä kuultuaan.

Hajottaminen on tämän takia hyvin epätodennäköistä, lähes mahdotonta. Parlamentti tulisi hajottaa silloin, kun parlamentarismi ei toimi tai päätöksiä ei synny. Pääministeri on silloin mitä suurimassa määrin itse osa ongelmaa. Ehdottaako poliittisen järjestelmän ylimmällä pallilla istuva pääministeri, että hänen oma työnsä loppuu? Ei ehdota. Jos pääministeri väsyy, saman puolueen toinen mies tai nainen ottaa hänen paikkansa.

Parlamentarismilta puuttuu sulake. Politiikan ylikuumenemisen estämiseen ei ole mekanismia. Jos demokratia menettää toimintakykynsä, se jää perustuslain vangiksi seuraaviin vaaleihin saakka.

Päätöstä perusteltiin aikoinaan presidentin valtaoikeuksien rajoittamisella. Ratkaisu oli eduskunnalle mieluinen myös siksi, että samalla kansanedustajat tulivat suojelleeksi myös omia työpaikkojaan. Kukapa hyvästä duunista luopuisi, jos sen voi omalla päätöksellään myös pitää?

Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää mutta Suomelle väärin. Kansanedustajista on tullut kansan palkkaamia työntekijöitä sen sijaan että he olisivat kansan edustajia.  Heitä pitää palkita tärkeästä kansanedustamisesta eikä päivätyöstä. Nyt he ovat säätäneet peruslakiin työpaikan ja vieläpä itselleen erinomaisen työsuhdeturvan. Politiikasta on tullut ura, asema ja etujen keräämisprojekti.

Todellinen kansan edustaja asettaa kansan edun oman etunsa edelle. Suomalaiset parlamentaarikot edustavat kuitenkin ensi sijassa itseään ja ajavat etenkin omaa asiaansa.

2000-luvulla, uuden perustuslain aikana, suomalaisen demokratian toimintakyky on heikentynyt eikä parantunut.


Tarvitaan joku, joka pystyy panemaan pelin poikki pattitilanteessa. Tarvitaan virtapiikistä laukeava sulake, ettei talo pala. Eduskunnan hajottamisesta pitää tehdä helpompaa kuin se nyt on.  Tasavallan presidentille tulisi palauttaa  tämä oikeus. 

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Miksi me olemme kusessa? Osa 2: Media repii eikä rakenna

Suomen kansa näytti mediassa jakautuvan vuonna 2015 kahteen joukkoon, menestyjiin ja luusereihin. Henkistä ilmastoa ei voi kehua raikkaaksi. Julkinen keskustelu on  kauniisti sanottuna väsynyttä ja (hienosti sanottuna) ääripäihin polarisoitunutta.

Monet konkarit pohtivat pienessä piirissä median roolia ristiriitojen voimistajana mutta hyvin harvat sanovat ajatuksensa ääneen. Tiedostetaan että aiheesta pitäisi puhua, mutta seurauksia pelätään. Toimittajien kanssa kannattaa olla väleissä.

Mediatoimialan suuri murros vaikeuttaa ongelmien ratkaisua.

Kaupallinen media yrittää pitää kiinni lukijoistaan hinnalla millä hyvänsä, etsii konflikteja tai kehittelee niitä vähäisistäkin aineksista. Mediaa vaivaa klikkihimo ja siksi kylähullujen on helpompi saada palstatilaa ja ruutuaikaa kuin kymmenen vuotta sitten. Maltilliset, tasapainoa ja rauhaa rakentavat kommentit eivät ylitä uutiskynnyksiä mutta repivät ja liioittelevat ilmaisut tekevät sen vaivatta.

Olen kuullut, että monia toimittajia tällainen meno hävettää. Eettisesti vahvimmille journalisteille työ on paikoitellen kärsimystä.

Tarkoitukseni ei ole syyllistää medioita. Ne tekevät parhaansa ja toimivat omalla logiikallaan. Jos joku media päättää olla tekemättä repiviä juttuja, kilpaileva media tekee ne ja kerää lukijat.

Toinen haaste on YLE.

YLEn toimitus ei ole ainoastaan tyytynyt tarkkailemaan keskustelua vaan siitä on tullut pikku hiljaa sen osapuoli. En varmasti ole ainoa joka ajattelee, että yleläisten ydin on vihervasemmistolainen. Toimittajat näyttävät tekevän työtä ison valtion puolesta.

En usko, että kyseessä on ollut tietoinen linja, josta on palaverissa päätetetty tai josta päätoimittaja määrännyt. Sitä ei ole tarvinnut tehdä. Journalistinen linja lipeää hiljaa ja pienin askelin, jos asiaan ei kiinnitetä tietoisesti huomiota.

Suomen ongelma on liian iso valtio. Toimittajat puolustavat isoa valtiota, koska samalla he puolustavat liian isoa YLEä ja omaa työpaikkaansa. Jos iso valtio romahtaa, myös YLEn kolossi romahtaa.