lauantai 25. kesäkuuta 2016

Mahdollisuuksien maa – mitä Billnäsin ruukin 375 vuotta opettaa

Suomen teollisuus sai alkunsa siitä, kun nuori ruotsalainen yrittäjä Carl Billsten kyllästyi Tukholman seisovaan ilmaan ja muutti Österlandetiin, mahdollisuuksien maahan.
Billsten perusti Turkuun suuren meritullin ja sai lisenssin suolan tuonnille. Bisnes kukoisti ensin. Muutamien vuosien kuluttua se romahti, kun valtion veropolitiikka muuttui. Piti keksiä jotakin muuta. Uutta ideaa ei voinut kehua erityisen ainutlaatuiseksi, mutta se toimi. Sotaisa Ruotsi tarvitsi rautaa, joten Billsten rakensi masuunin ja kaksi kankirautavasaraa Mustionjoen rantaan. Ruukinoikeudet hänelle myönsi kuningatar Kristiina 25. kesäkuuta 1641.

Kunigatar Kristiina 
Siitä päivästä on kulunut tänään 375 vuotta. Ruukki on sopeutunut. Liki satavuotias Suomikin on muuttunut. Kurjuudesta on noustu maailman kehittyneimpien kansakuntien joukkoon. Myös aineellisesti Suomi on hyvin rikas maa. Rahaa ja varallisuutta on enemmän kuin koskaan ja velkaa vähemmän kuin monilla muilla. Siltä näyttää, kun asiaa katsoo riittävän pitkällä sihdillä. Lyhyen aikavälin ongelmat ovat Billnäsin kummituksille silmänräpäyksiä. Ruukilla on aikaa, kunhan joku vain pitää katot kunnossa.

Billnäsin teknologia edusti aikoinaan oman alansa huippua. Tuottavuus ja jalostusaste kohosivat hurjaa vauhtia 1800- ja 1900-luvuilla. Tuotteet olivat kilpailukykyisiä ja tarpeellisia. Raudasta tehtiin suurin piirtein kaikkea, mitä raudasta voi tehdä, työkaluista tykinkuuliin. Puut Suomi kaatoi Billnäsin kirveillä. Armeija puolusti itsenäisyyttä juoksuhaudoissa, 
jotka kaivettiin Billnäsin lapioilla. Sotien jälkeen teollistuvan Suomen pääkonttorit kalustettiin Billnäsin toimistokalusteilla.

Teknologian, markkinoiden ja liiketoiminnan muutokset ovat aina ohjanneet ruukin kehitystä. Billnäsillä on ollut vaikeita aikoja niin kuin Suomellakin. Teollinen toiminta alueella päättyi yli 30 vuotta sitten, koska siihen ei ollut enää edellytyksiä.


Billnäs oli pitkään hiljaa mutta se ei tuhoutunut. Lumoavan kaunis historiallinen alue nousee tulevaisuudessa uuteen loistoon, kun sinne tuodaan innovatiivista ja korkealuokkaista palveluliiketoimintaa. Päästetään ihmiset irti, tarttumaan työhön ja luomaan sellaisia asioita, joita kukaan ei ole aiemmin tehnyt. Niin tulee käymään myös Suomelle. Supercellin ja Rovion tarinat todistavat, millaisiin tekoihin bittien patruunat pystyvät. Tämän maan onni on, että tulevaisuuden suurimmat arvot luodaan sellaisessa toiminnassa, johon ei tarvita satamia. Palveluiden, ideoiden ja koodin vienti kiertää ahtaajat ja byrokraatit. Maailma ohittaa voimat, jotka haluavat estää muutoksen. Syrjäisen sijainnin merkitys vähenee.


 Suomi voi menestyä, koska se on vapaa maa. Täällä asuu ihmisiä, jotka ovat saaneet maailman parhaan koulutuksen mukana edellytykset ajatella itse. Vapaat suomalaiset voittavat pelkonsa, hymyilevät ennakkoluuloilleen ja ottavat elämänsä omiin käsiinsä.

Billnäs postikortti



maanantai 15. helmikuuta 2016

Erilaisuus menetti otteensa

Erilaisuus voi usein olla hyvä juttu. Se on voima, joka luo kilpailuetua yrityksille ja kokonaisille kansakunnille.

Suomen nykyinen erilaisuus periytyy 1900-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Monta vuosikymmentä erilaisuutemme toimi. Olemmeko testanneet, kuinka hyvin tämä malli nyt toimii? Olemmepa hyvinkin:

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen tulos on nolla prosenttia bkt:n kumulatiivista kasvua. Olemme oman verrokkisarjamme jumbo. Kirkkaasta tähdestä on tullut luuseri. Valtiolle, eli meille ja tuleville sukupolville on otettu 50 miljardia uutta velkaa, yrityksiä on mennyt nurin ja uusia firmoja on jäänyt perustamatta. Tämän päälle on saatu reilu annos henkistä pahoinvointia.

Jos tällä tiellä jatketaan, henkinen väkivalta muuttuu fyysiseksi. Tällaista uhkaa ei pitänyt tulla Suomeen. Nyt se on mahdollista.

Olimme ennen ylpeitä omaperäisestä suomalaisesta mallistamme. Ylpeytemme on kärsinyt kovan kolauksen. Mutta miksi emme pysty myöntämään, ettei malli toimi ja korjaamaan sitä?

Suomi kyllä huomasi, kun maailma muuttui eduksemme. Korjasimme kasvun hedelmiä. Myimme Kiinaan ja muille kehittyville markkinoille hevosta suurempia koneita. Poimimme rusinoita, tulimme liian tyytyväisiksi ja jätimme läksyt tekemättä.

Siitä on 20 vuotta, kun Kiinan kasvu toden teolla alkoi. Nyt kun Kiinan kasvu hiipuu ja kilpailu muuttuu monilla toimialoilla eloonjäämisen otteluksi, meillä on Suomessa edelleen ihmisiä, jotka eivät suostu uskomaan, että työpaikat, verotulot, investoinnit määräytyvät maailmanlaajuisessa kilpailussa. Suomi ei ole valmistautunut oikeaan kilpailuun sen paremmin kuin kohtaamaan hiipuvaa maailmantalouden alamäkeä.

Sitä ei pääse pakoon sanomalla, että me emme aio tähän kisaan osallistua. Tai että meidän erilaisuutemme on lopulta niin paljon parempaa, että kyllä muu maailma sen lopulta ymmärtää. Ei se ymmärrä. Eikä sitä kiinnosta. 

Suomen ongelmat eivät poistu itsekseen, kun jonain päivänä suhdanteet paranevat. Ne eivät parane, vaan heikkenevät ja me kuulumme heikoimpien joukkoon. Paratiisimme on vakavassa vaarassa.

Totuuden kieltäjien seurakunnassa riittää kuitenkin väkeä. He sulkevat silmänsä hämmästyttävän isoilta tosiasioilta:

Suomessa on maailman jäykin tai toiseksi jäykin työmarkkina.
Suomessa on yksi maailman huonoimmista huoltosuhteista eli yhtä työssäkäyvää kohti on yksi sairas, eläkeläinen, opiskelija. Verojen ja julkisen sektorin suhde kansantalouden kokoon hipoo maailmanennätystä.

Virallinen Suomi luottaa sopimusyhteiskuntaan, josta olemme olleet niin ylpeitä mutta turhaan. Suomessa järjestetään moninkertaisen määrän laittomia lakkoja Ruotsiin verrattuna, ja julkisen sektorin työntekijöitä edustava JHL pelottelee veronmaksajia uusilla lakoilla, AKT:n koviksista puhumattakaan. Teollisuuden palkat ovat nousseet kymmenessä vuodessa toiseksi eniten. Edellä on vain Kreikka.

Tällaista tulosta tekee suomalainen yhteiskunta. Kun sitten jokin menee yhteiskunnassa rikki, eri alojen asiantuntijat ryntäävät kertomaan, miten yhteiskunnan pitää asiaan puuttua uudella lailla ja miten valvoa, ettei moista pääse enää tapahtumaan.

Tästä erilaisuudesta maailma on suurelta osin irtautumassa. Suomi on rajusti ylireguloitu ja se estää talouskasvua. Menestyvien valtioiden päättäjät ovat tajunneet, että myönteiset voimat lähtevät liikkeelle, kun vapauksia ja kannustimia lisätään ja esteitä poistetaan.

Mahdollisuuksiin keskittyvät ihmiset, yritykset ja valtiot menestyvät. Rajoittajat ja kateelliset kärsivät.

Pääomat siirtyvät sellaisiin maihin, jotka eivät kurista niitä. Mikään isänmaallisuus ei pysty niitä pidättelemään. Yritysjohtajat toimivat väärin, jos he valitsevat hyvästä ja huonosta kohteesta jälkimmäisen.

Jotkut lukijoista saattavat sanoa, että minähän puhun niin kuin Björn Wahlroos. Niin puhun. Olen lainannut tarkoituksella hänen ajatuksiaan, maustanut niitä omillani ja paljastan sen vasta nyt, koska niiden joiden pitäisi kuunnella Wahlroosia, sulkevat silmänsä ja korvansa heti kun hänen nimensä mainitaan.

Hyi helvetti, markkinataloutta – vaikka juuri siihen menestyksemme on aina perustunut.

Wahlroos on syvästi huolissaan. Hän haluaisi olla ylpeä synnyinmaastaan, mutta häntä hävettää tämä surkeus. Häntä ei haittaa se, etteivät kaikki pidä hänestä. Ei minuakaan. Mutta se haittaa, ettei hänen ajatuksiinsa vastata asiallisesti.

Jos Suomi tekee konkurssin, Wahlroosin visio markkinatalouden roolin vahvistamisesta toteutuu, luultavasti hallitsemattomammin kuin jos tekisimme sen itse ja nyt. Me tarvitsemme markkinataloutta ja ihmisten itsemääräämisoikeutta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin.


Katastrofin estämiseksi meidän pitää kopioida pikaisesti maailmasta sellaisia malleja, jotka toimivat. Kun perusasiat saadaan kuntoon, talous kasvuun ja ihmisten tulevaisuudenusko takaisin, meillä on taas varaa omaperäiseen erilaisuuteen.

-

Tässä linkki Wahlroosin esitykseen. Suosittelen! 

tiistai 29. joulukuuta 2015

Miksi me olemme kusessa? Osa 3: Parlamentarismista puuttuu sulake

Eduskunta on hajotettu seitsemän kertaa Suomen itsenäisyyden aikana. Viimeksi näin kävi vuonna 1975, kun presidentti Kekkonen kyllästyi hallituspuolueiden riitelyyn.

Parlamentin hajottaminen kuuluu länsimaisen demokratian keinovalikoimaan. Suomessa eduskunnan hajottamisesta on kuitenkin tehty hyvin vaikeaa. Vuosituhannen vaihteessa sorvatun uuden perustuslain mukaan presidentti voi lähettää kansanedustajat takaisin vaalikentille vain pääministerin perustellusta aloitteesta ja eduskuntaryhmiä kuultuaan.

Hajottaminen on tämän takia hyvin epätodennäköistä, lähes mahdotonta. Parlamentti tulisi hajottaa silloin, kun parlamentarismi ei toimi tai päätöksiä ei synny. Pääministeri on silloin mitä suurimassa määrin itse osa ongelmaa. Ehdottaako poliittisen järjestelmän ylimmällä pallilla istuva pääministeri, että hänen oma työnsä loppuu? Ei ehdota. Jos pääministeri väsyy, saman puolueen toinen mies tai nainen ottaa hänen paikkansa.

Parlamentarismilta puuttuu sulake. Politiikan ylikuumenemisen estämiseen ei ole mekanismia. Jos demokratia menettää toimintakykynsä, se jää perustuslain vangiksi seuraaviin vaaleihin saakka.

Päätöstä perusteltiin aikoinaan presidentin valtaoikeuksien rajoittamisella. Ratkaisu oli eduskunnalle mieluinen myös siksi, että samalla kansanedustajat tulivat suojelleeksi myös omia työpaikkojaan. Kukapa hyvästä duunista luopuisi, jos sen voi omalla päätöksellään myös pitää?

Tämä on inhimillisesti ymmärrettävää mutta Suomelle väärin. Kansanedustajista on tullut kansan palkkaamia työntekijöitä sen sijaan että he olisivat kansan edustajia.  Heitä pitää palkita tärkeästä kansanedustamisesta eikä päivätyöstä. Nyt he ovat säätäneet peruslakiin työpaikan ja vieläpä itselleen erinomaisen työsuhdeturvan. Politiikasta on tullut ura, asema ja etujen keräämisprojekti.

Todellinen kansan edustaja asettaa kansan edun oman etunsa edelle. Suomalaiset parlamentaarikot edustavat kuitenkin ensi sijassa itseään ja ajavat etenkin omaa asiaansa.

2000-luvulla, uuden perustuslain aikana, suomalaisen demokratian toimintakyky on heikentynyt eikä parantunut.


Tarvitaan joku, joka pystyy panemaan pelin poikki pattitilanteessa. Tarvitaan virtapiikistä laukeava sulake, ettei talo pala. Eduskunnan hajottamisesta pitää tehdä helpompaa kuin se nyt on.  Tasavallan presidentille tulisi palauttaa  tämä oikeus. 

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Miksi me olemme kusessa? Osa 2: Media repii eikä rakenna

Suomen kansa näytti mediassa jakautuvan vuonna 2015 kahteen joukkoon, menestyjiin ja luusereihin. Henkistä ilmastoa ei voi kehua raikkaaksi. Julkinen keskustelu on  kauniisti sanottuna väsynyttä ja (hienosti sanottuna) ääripäihin polarisoitunutta.

Monet konkarit pohtivat pienessä piirissä median roolia ristiriitojen voimistajana mutta hyvin harvat sanovat ajatuksensa ääneen. Tiedostetaan että aiheesta pitäisi puhua, mutta seurauksia pelätään. Toimittajien kanssa kannattaa olla väleissä.

Mediatoimialan suuri murros vaikeuttaa ongelmien ratkaisua.

Kaupallinen media yrittää pitää kiinni lukijoistaan hinnalla millä hyvänsä, etsii konflikteja tai kehittelee niitä vähäisistäkin aineksista. Mediaa vaivaa klikkihimo ja siksi kylähullujen on helpompi saada palstatilaa ja ruutuaikaa kuin kymmenen vuotta sitten. Maltilliset, tasapainoa ja rauhaa rakentavat kommentit eivät ylitä uutiskynnyksiä mutta repivät ja liioittelevat ilmaisut tekevät sen vaivatta.

Olen kuullut, että monia toimittajia tällainen meno hävettää. Eettisesti vahvimmille journalisteille työ on paikoitellen kärsimystä.

Tarkoitukseni ei ole syyllistää medioita. Ne tekevät parhaansa ja toimivat omalla logiikallaan. Jos joku media päättää olla tekemättä repiviä juttuja, kilpaileva media tekee ne ja kerää lukijat.

Toinen haaste on YLE.

YLEn toimitus ei ole ainoastaan tyytynyt tarkkailemaan keskustelua vaan siitä on tullut pikku hiljaa sen osapuoli. En varmasti ole ainoa joka ajattelee, että yleläisten ydin on vihervasemmistolainen. Toimittajat näyttävät tekevän työtä ison valtion puolesta.

En usko, että kyseessä on ollut tietoinen linja, josta on palaverissa päätetetty tai josta päätoimittaja määrännyt. Sitä ei ole tarvinnut tehdä. Journalistinen linja lipeää hiljaa ja pienin askelin, jos asiaan ei kiinnitetä tietoisesti huomiota.

Suomen ongelma on liian iso valtio. Toimittajat puolustavat isoa valtiota, koska samalla he puolustavat liian isoa YLEä ja omaa työpaikkaansa. Jos iso valtio romahtaa, myös YLEn kolossi romahtaa. 

perjantai 25. joulukuuta 2015

Miksi me olemme kusessa? Osa 1: Neliökilometrin harha

Olen kysynyt viime aikoina useilta ihmisiltä, miksi Suomi on ajautuneet yhteen itsenäisyyden ajan vaikeimmista tilanteistaan. Oireiden osoittelu on helppoa mutta itse taudista näkee harvoin hyviä diagnooseja. Ei tarvita tohtorin tutkintoa sen ymmärtämiseen, että Suomi on Euroopan uusin sairas mies.

Hämmästyttävää kyllä, maastamme löytyy väkeä, joka ei näe edes sitä. Oppipoikadosentteja ei tarvitse syyllistää, koska heidän oppi-isäprofessorinsa ovat myös pihalla. He tarvitsevat apua. Jotta voimme heitä auttaa, meidän täytyy selvittää heidän heikentyneen näkönsä syy.

Talouden tilannekuva ei ole koskaan täysin yksiselitteinen. Suomalaista todellisuutta vääristää tällä hetkellä ainakin kolme merkittävää asiaa: neliökilometrin harha, helppo raha ja kuuma pörssi.

Neliökilometrin harhalla tarkoitan Helsingin keskustaa. Kävelin siellä marraskuussa muutaman tunnin ajan ja tein havaintoja. Ydinkeskustassa liikkuvat ihmiset voivat hyvin, pukeutuvat tyylikkäästi ja syövät hyvin.  Uusia ravintoloita perustetaan ja hotelleihin investoidaan, koska tuolla neliökilometrin alueella viihtyvät ulkomaiset turistit. Siellä pyörivät myös monet mielipidevaikuttajat, kansanedustajat ja median edustajat joilla on yhä paljon vaikutusvaltaa siihen, miten ihmiset ajattelevat.

Muilla Suomen neliökilometreillä tilanne on toinen. Valtaosalla menee suorastaan surkeasti. 1990-luvun alun lamassa myös Helsingin keskustan tilanne oli kammottava. Ravintolat lopettivat toiminsa, galleristit sulkivat ovet eikä ihmisiä juuri tullut vastaan. Kriisi oli käsin kosketeltavissa.

Toinen harha muodostuu rahoitusmarkkinoiden liian hyvästä toiminnasta ja rahan määrästä. Keskuspankkien puskiessa rahaa markkinoille Suomi tulee saamaan halpaa rahaa vielä paljon ja pitkään, vaikka päihtyneelle ja harhaiselle potilaalle ei pitäisi antaa ollenkaan rahaa.

Korkotaso on niin matala, ettei se pakota muutokseen. Toisin oli 90-luvun alun suuressa lamassa. Valtion kirstu oli tyhjä ja rahaa kerättiin jopa valtion yhtiöiden ja liikelaitosten tileiltä palkkojen maksuun. Ulkomailta ei rahaa saatu.

Kolmantena tulee pörssin korkea arvostutaso. Pörssiä hallitsevat Koneen kaltaiset monitoimipaikkaiset supertähdet, joiden menestyksellä ei ole juuri minkäänlaista yhteyttä Suomen menestykseen. Monet selittävät silti, ettei Suomen tarvitse tehdä muutoksia, koska suomalaisilla yrityksillä menee hyvin. Pörssillä meneekin hyvin – jos emme huomioi kotimarkkinayrityksiä ja Venäjälläkin sortuneita Stockmannin kaltaisia entisiä tähtiä.

Harhaiseen käsitykseen on helppo langeta, kun poimii tilannekuvasta vain omia uskomuksia tukevat havainnot.


Harhoista on myös helppo vapautua, jos haluaa rehellisyyden avulla. Suuri osa ei kuitenkaan halua vaan uskoo siihen, mihin on aina ennenkin uskonut. 


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Minäkin demari

Joulun alla on hyvä hidastaa perimmäisten kysymysten äärelle. Tein niin ja myönsin, että olen demari. Lompakkoni ei ehkä ole demarin lompakko mutta sydämeni on demarin sydän. Ajattelunikin punertaa.

Sinäkin olet demari. Kaikki suomalaiset ovat pohjimmiltaan demareita.

Aito oikea demari ymmärtää, että sosiaalidemokraattista aatetta tarvitaan hillittömyyteen taipuvaisen kapitalismin vastavoimaksi.

Todellinen demari kannattaa Ranskan suuren vallankumouksen ikuisen upeita arvoja: vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Demari on ajassa kiinni, arvostaa tasapainoa työn antajan ja tekijän välillä ja tunnustaa, että molemmat tarvitsevat toisiaan. Kummankaan etu ei ole, että toinen kyllästyy suhteeseen.

Länsimaisilla demokratioilla on mennyt lujaa, kun vastuuntuntoiset demarit ovat johtaneet niitä. Gerhard Schröder, Tony Blair, Liisa Jaakonsaari ja Paavo Lipponen ovat kaikki olleet valtiomiehiä, jota porvariston jyrkinkin siipi on voinut arvostaa.

Ikävä kyllä Suomella ei ole ollut demarionnea pitkiin aikoihin. Koko maa on sekaisin yhden puolueen harhailun takia. Valtionhoitajapuolueesta on tullut vaivainen hoitajavaltionpuolue.

Ongelmana on, että Suomen demareista on tullut poliittista peliä rakastavia juonittelijoita. Arvomaailmaltaan he ovat lähes kommunisteja. Vihreätkin ovat  muutamaa poikkeusta lukuunottamatta äärivasemmalla.

Vasemmistolaisen populismin suurmestarit johdattelevat kansaa sellaiseen ajatteluun, jonka mukaan valtakunnan vaivat ratkeavat, kun yritteliäiden ihmisten ylijäämät siirretään vähemmän yritteliäille. Julkinen sektori pidetään maailmanennätystasolla. Työnantajilta otetaan luulot pois lakkoilemalla.

Suomi aloittelee nyt jo viidettä peräkkäistä kurjuuden vuotta. SDP:n ja vihreiden terävimmät aivot ymmärtävät, että tämä on vaarallinen tie.

Aidot demarit tietävät, että viime viikkojen gallup-menestys perustuu kansan pahaan oloon johon he ovat itsekin osallisia, eivätkä siksi viitsi tuuletella siitä.  Muutakin pitäisi osata sanoa kuin aina ei. Ay-liikkeen torjuntavoitot taittuvat turmioksi, jos työnantajilta loppuu sekä luottamus että virta. Etelärannan energiataso on pudonnut jo huolestuttavan alas.

Suomalaisten arvopohja on paljon, paljon yhtenäisempi kuin kuvittelemme. Näkemyksemme ovat lähempänä toisiaan kuin tunnustamme. Kaikki suomalaiset ovat demareita, jos heitä katselee Floridan tai Singaporen maisemista käsin.

Nyt tarvitaan vain ihminen, joka sanoo tämän tosiasian ääneen, osoittaa johtajuutta ja ryhtyy kantamaan vastuuta.

Vuoden 2015 jälkipuoliskolle johtajuutta toi STTK:n puheenjohtaja Antti Palola, joka kyllästyi ay-liikkeen neliraajajarrutukseen ja kärräsi taistelukentälle kasan jäitä.

Entisen merikapteenin puheista näkee, että hän on tosi demari eikä pikavoittoja tavoitteleva populistipeluri. Optimistina ennustan, että Palola kutsutaan muutamien vuosien kuluttua SDP:n puheenjohtajaksi – sen jälkeen kun hän on auttanut ay-liikettä auttamaan itseään.

Suomen ongelmat eivät ole edelleenkään niin vaikeita, etteikö demari voisi niitä ratkaista. Eettisesti vahvalla ja tasapainoista kehitystä tavoittelevalla maltillisella sosiaalidemokratialla voi olla valoisakin tulevaisuus edessään, kun rehelliset toverit tarttuvat aatteeseen ja ravistelevat siitä pölyt pois.


Joku lukijoista saattaa epäillä puheitani sarkasmiksi mutta turhaan epäilee. Jos ette siltikään usko minua, niin uskokaa edes SDP:tä joka pyysi minua ehdokkaakseen viime kevään eduskuntavaaleihin! 

perjantai 4. joulukuuta 2015

Suomi-neito pyörtyy, hakekaa sokeria

Katsokaa hyvät ihmiset Suomea. Kansallisromanttisten kuvien vaalea neito täyttää 98 vuotta. Kuunnelkaa, kuinka kauniisti päättäjät puhuvat yhteisestä tarinastamme linnan juhlilla ja miettikää, millainen ristiriita illuusioiden ja todellisuuden välille on revennyt.

Suomi on rikki. Suomi ei toimi.

Suomalaiset ovat vajonneet mielentilaan, jota kutsun aggressiiviseksi apatiaksi. Suuri osa porukasta on jäykistynyt odottelemaan parempia aikoja ja reagoi voimakkaasti vähäisiinkin muutospaineisiin. Synkkä kiukku leviää ja tarttuu kuin musta surma.

Raikkaasta Suomi-neidosta ei ole enää juuri tuoksuakaan jäljellä. Hän seisoo yksin pimeällä päätepysäkillä ja näyttää epäsiistiltä laitapuolen kulkijalta. Taakse ovat jääneet ne hienot vuodet, jolloin hän teki reippaasti töitä, koulutti lapsensa paremmin kuin kukaan, nosti hyvinvointinsa ennätysvauhtia maailman huipulle. Muut juoksevat hänen ohitseen, tulevatpa he sitten idästä ja lännestä.

Pääministeri Sipilä on kertonut, että hallitus ottaa ohjakset uudelleen käsiinsä. Sipilä uskoo edelleen, että demokraattisesti valittu hallitus johtaa maata eikä AKT:n äijien mafia.

Tulossa on lakien sarja, joihin on ihan turha liittää pakko-etuliitettä, sillä vapaaehtoisesti noudatettavia lakeja ei ole olemassakaan. Sairauskarenssia, lomarahoja ja lomia leikataan. Pakettiin pitää kuulua myös yleissitovuuden poistaminen ja laki paikallisesta sopimisesta.

***

Julkisuudessa on pitkään esitetty, että Suomen politiikka on kurjistavaa politiikkaa. Olen itse yhä enemmän samaa mieltä.

Leikkaukset laskevat kansantuotetta, eikä kasvua ruokkivaa dynamiikkaa synny, kun rakennemuutokset ovat juuttuneet vahvojen eturyhmien jarrutukseen.

Elvytyksessä on ilman muuta järkeä, kun potilas tekee kuolemaa. Potilas ei saa menehtyä operaatioon, jossa häntä korjataan. Myös toipumiseen pitää varata aikaa.

Näiden syiden vuoksi Suomen pitää aloittaa nyt raskaan sarjan elvytys, joka kiihdyttää tilapäisesti velkaantumista. Elvytystä ei saa kuitenkaan haaskata mädäntyneiden julkisen sektorin rakenteiden ylläpitämiseen niin kuin vasemmisto ja muutamat ongelmia vähättelevät professorit haluavat.

Tehokkain keino elvytykseen on antaa rahaa ja positiivisia kannustimia kansalle. Tarkoitan massiivista ansiotuloveron ja yhteisöveron alennusta, jonka tärkein perustelu on tämä:

Veroale tarvitaan voitelemaan välttämättömien rakenteita muokkaavien ja kustannustasoa leikkaavien lakien läpimenoa. Massiivinen tarkoittaa miljardeja eikä miljoonia. Voitelu tarkoittaa sitä, että kaikille jää enemmän rahaa käteen joka kuukausi. Kaikkien pitää voittaa, jotta paketti voidaan saada aikaiseksi.

***

Tämä maa ei herää apatiastaan varovaisella hieromisella. Vuoden 2016 veroalesta pitäisi siksi tehdä historiallisen suuri.

Aloitetaan ansiotuloveroista. Niitä pitäisi leikata viidenneksellä kaikissa tuloluokissa.

Tämä saattaa tuntua radikaalilta linjaukselta, mutta tarkoittaa käytännössä sitä, että suomalaisen keskiluokan verorasitus laskee eurooppalaiselle tasolle. Kansa saa käyttöönsä viisi miljardia euroa enemmän rahaa vuodessa. Taloutta elvyttävä ja työllistävä vaikutus alkaa välittömästi.

Veroalen toinen tärkeä komponentti on yhteisövero, joka pitäisi laskea 20 prosentista 13 prosenttiin.

Yhteisövero on taloudellisen aktiviteetin kannalta kaikkein haitallisin vero.
Pienempi yhteisövero ohjaa monikansalliset yritykset maksamaan veronsa Suomeen ja toimii erinomaisina kannustimena yrittäjille. He palkkaavat ahneuksissaan lisää työntekijöitä voittoa tekemään. Sen pitäisi olla hyvä juttu niin valtiontaloudelle kuin työtä vailla oleville työttömillekin.

Jos nämä toimet eivät riitä kansan ja yritysten luottamuksen palauttamiseksi, niin sitten voidaan vetää ruksit koko Suomen päälle.

Viimeinen sammuttaa valot myös kätilöiltä. Jos Suomi ei saa korjattua kurssiaan, luottoluokittajat kääntävät peukalonsa alas. Lopulta rahan hinta muuttuu sietämättömän korkeaksi. Silloin edessä ovat 10-30 prosentin palkanalennukset ja massiiviset irtisanomiset julkiselle sektorille.

Tällaista katastrofia on vaikea uskoa mahdolliseksi, mutta Espanjassa ja Kreikassa tämä on jo arkea. Jos kreikkalaiset voisivat kääntää kelloa takaisin ja suostua 5 prosentin leikkauksiin välttääkseen 30 prosentin palkka-alen ja valtavan työttömyyden, he tekisivät sen varmasti.

Me olemme nyt siinä pisteessä, jossa kreikkalaiset haluaisivat olla. Suomi on itsenäinen ja päättää omista asioistaan. Meillä on vielä mahdollisuus.

***

Rohkea veroale olisi äärimmäisen vaikea ratkaisu monille päättäjille. Vuoden 2016 suuressa verouudistuksessa pitäisi siksi tehdä myös joitakin kiristyksiä.

Ehdotan päätöksiä, jotka aiheuttavat mahdollisimman vähän haittaa taloudelle. Suosittelen, että verotuksen painopistettä siirretään taloudellista toimeliaisuutta edistävistä verottajan luokista niihin, jotka eivät liiku.

Suurin mahdollisuus liittyy kiinteistöveroihin. Kakkosena tulee perintöverojen kiristäminen ja kolmantena yritysten korkovähennyksen poistaminen.

Suomi voi jopa kolminkertaistaa kiinteistöveron kertymän, jos haluaa.

Kiinteistöverojen korotus kirvelee monia, erityisesti varakkaita suomalaisia kuten minua, mutta koettakaapa siirtää kiinteistöt Portugaliin?

Ei onnistu. Kiinteistöt ovat laiskaa pääomaa. Niiden verotusta pitää kiristää, jotta työn ja yrittämisen verotus voidaan pitää kannustavalla tasolla.

Näin tekee muun muassa Iso-Britannia. Korkea kiinteistövero ei näytä häiritsevän talouden kehitystä. Maa on täynnä upeita kartanoita, ja maailman kalleimmat asunnot ovat Lontoossa.

Suurten kiinteistöjen ja maa-alueiden omistajat suuttuvat varmasti, jos Suomi korottaa kiinteistöveroa. Se on ymmärrettävää. Uskon heidän kuitenkin nielevän pettymyksensä. Lopulta hekin ymmärtävät, että kiinteistöjen hinnat voivat romahtaa, jos maan taloutta ei saada käännettyä kasvuun.

Perintöverojen kertymä voitaisiin niin ikään kolminkertaistaa.

Periminen on työn tekemiseen verrattuna helppoa. Läheisen ihmisen kuolema on aina suuri menetys, mutta sen seurauksena saatu lisävarallisuus tulee meille kaikille eteen ilman suurempia ponnisteluja.

Perintöverolle asettaisin kuitenkin – käytännön syistä – kuolinpesäkohtaisen 1 miljoonan euron maksimin. Suuristakaan perinnöistä ei kannettaisi miljoonaa enempää veroa. Rikkaimmatkin suvut maksavat sen verran, jotta heidän ei tarvitse ryhtyä optimoimaan veroja tai muuttaa pois maasta.

Voisi olla jopa niin että veron voi maksaa suoraan pesä. Osa varakkaista ikäihmisistä varautuisi jo etukäteen kuolemaansa ja säästäisi tilille käteistä rahaa verojen maksuun. Perinnössä jaettavat kesämökit eivät silloin joutuisi myyntilistalle.

Reippaan yhtiöveroalennuksen kyytipoikana voisi poistaa yrityksissä velkojen korkovähennysoikeuden. Korot ovat voitonjaon erä samalla tavalla kuin osingot, ja pääomasijoitusyhtiöt käyttävät tätä mahdollisuutta kikkaillakseen verot ulos Suomesta. Reikä kannattaa sulkea, koska siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

***

Kiinteistö- ja perintöverojen kiristykset vaativat varmasti vielä sulattelua. Jätetään ne kypsymään ja katsotaan kokonaisuutta. Se näyttää tällaiselta:

- Ansiotuloverot (valtio ja kunnat) alennus 6 mrd (valtio rahoittaa kuntien veroalennuksen vajeen)
- Yhteisöverotulot alennus 1,5 mrd
- Kiinteistöverot + 3 mrd
- Perintöverot +1,5 mrd

Kokonaisuus johtaa siihen, että lyhyellä aikavälillä valtio ottaa lisävelkaa noin 3-4 miljardia vuodessa. Tämä on kuitenkin ns. staattinen laskutapa, joka ei ota huomioon dynaamisia kasvuvaikutuksia.

Suuri osa veroalesta tulee takaisin dynaamisina vaikutuksina, kun raha alkaa kiertää ja ja kansalaisten luottamus tulevaisuuteen palautuu. Puhumattakaan siitä, että tällä veroalella saadaan ostettua kansalaisten hyväksyntä työmarkkinoiden välttämättömälle uudistuspaketille.

Työelämäänsä uudistaneen ja rakenteitaan tervehdyttäneen Ruotsin kansantalous on kasvanut vuoden 2007 jälkeen 20 prosenttia enemmän kuin Suomen.

Jos Suomen talous olisi 20 prosenttia suurempi, meillä olisi reilusti ylijäämäinen valtiontalous. Esittämäni mukainen verotaso olisi silloin luonteva valinta. Rahaa riittäisi myös investointeihin.

***

Suomi tarvitsee massiivisen verouudistuksen, jotta aggressiivinen apaattisuuden aikaansaama kurjistumisen kierre voidaan katkaista. Jos edellä mainitut kiinteistö- ja perintöverojen kiristykset tuntuvat liian vaikeilta, kokonaisuus voidaan toteuttaa hiukan uhkarohkeasti myös ilman niitä.

Tällaista linjausta voidaan perustella mm. oikeudenmukaisuudella ja kansalaisten yhdenvertaisuudella.

Tällä hetkellä Suomi ottaa velkaa, jotta kaikki julkisen sektorin työntekijät voidaan pitää viimeistäkin byrokraattia myöten töissä.

Oikeudenmukaisuuden nimissä velkaelvytystä pitäisi käyttää yhtä lailla yksityisen sektorin tueksi. Jos yksi 10 miljardia vajeesta menee julkisen sektorin työntekijöiden hyväksi, olisi tasapuolista ottaa toinen 10 miljardia yksityisen sektorin ihmisten hyväksi. Jos edes puolet siitä toteutuisi, olisimme oikealla tiellä.

Suomen valtio ja kunnat maksavat joka kuukausi tuhansille virkamiehille siitä, että he vaikeuttavat työkseen yritysten ja yksilöiden toimintaa. Julkisen sektorin hallintorakenteet ovat kasvaneet, ja niiden on helpompi kohdistaa taloudellinen paine kenttätyötä tekevään suorittavaan portaaseen kuin leikata omista resursseistaan.

Julkisen sektorin tehtävänä on tuottaa palveluja kansalaisille eikä työllistää toisia selvityksillä ja pyörittää hallintorakenteita, joista hyötyvät vain byrokraatit itse.

Sanotaan tämä nyt hyvin selvästi, väärinkäsitysten välttämiseksi:

Suomen julkisella sektorilla työskentelee ihmisiä, joiden työ on äärimmäisen tärkeää. Sairaanhoitajat, poliisit, opettajat ja muutamat muut ammattiryhmät kuuluvat tähän joukkoon. Veronmaksajien palveluksessa työskentelee kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, joiden työ ei ole ehdottoman välttämätöntä tai joiden työ on jopa yhteisen edun vastaista.

Jälkimmäistä ryhmää joudutaan supistamaan, jotta hoitajien ja opettajien rivejä ei tarvitse harventaa. Sen lisäksi tarvitaan maltilliset heikennykset työehtoihin, jotka hoitajien ja opettajien kannattaisi hyväksyä oman etunsa vuoksi – jotta työn kuormitus ei muodostuisi kohtuuttomaksi.

Massiivinen ansiotuloveron kevennys korvaisi heidän etuihinsa tehtävät heikennykset täysimääräisesti. Ostovoima säilyisi ennallaan. Työehdot ovat tärkeitä, mutta työpaikat ovat vielä tärkeämpiä.